Studia Generalia 2003 - Suomen kansa - mistä ja mikä?
 9521017627

Citation preview

Helsingin yliopiston Vapaan sivistystyön toimikunta

Studia Generalia

Suom en kansa mistä ja m ikä?

Syksy 2 0 0 3

Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta

Studia Generalia

Suomen kansa mistä ja mikä?

SYKSY

2003

Toimittanut: Miia Pesonen Harri Westermarck Copyright Helsingin yliopiston vapaan sivistystyön toimikunta 2004 ISBN: 952-10-1762-7 ISSN: 1456-2162 Yliopistopaino Helsinki 2004

S isällys B iologinen tausta 150 000 eK r. - 2003 j K r . Professori A ntti Sajantila: Geenien historia meissä Tohtori Markku Niskanen: M itä luumme kertovat?

A lkukotia etsimässä 20 000 - 1

s. 9 s. 21

eK r .

Professori Ulla-Maija Kulonen:

Uralilaisetja indoeurooppalaiset Filosofian tohtori Mika Lavento:

Mitä luumme kertovat? I dästä ja

lännestä

s.45

s>53

4 000 - 1 eK r.

Professori Jorm a Koivulehto:

Mistä lähtien suomea Suomessa?

s. 81

Professori Anna-Leena Siikala:

Uskomuksetja henkinen pääoma suomalaisuuteen

s. 95

Suomen asuttaminen 1 - 2003 j K r . Tutkijat A nte ja Aslak Aikio:

Suomalaisetja saamelaiset rautakaudella

s . 115

Akateemikko Eino Jutikkala:

Varhaiskeskiajasta nykypäivään

s. 135

Suomen kulttuurin historiaa Professori Lauri Harvilahti:

Kalevala - suomalaisuuden sampo?

s. 147

Professori Päiviö Tommila:

Mitä suomalaisuudelle tapahtuu?

s. 163

* s

SS *’-~4 :S3 1 < &3o

S s

O S CO 3

Juurien tutkiminen on muodikasta. Saviruukut, pääkallot, geenit, kieli ja myytit olivat keskeisesti esillä syksyn Studia Generalia -luentosarjassa Suomen kansa - mistä mikä? Kun E urooppa yhdentyy ja maailma globalisoituu, tulee yhä tärkeämmäksi ymmärtää, mikä on kunkin maan identiteetti ja mitkä ovat sen juuret. Omien juurien tunteminen antaa henkistä vahvuutta ja mahdollistaa oikeanlaisen tulkinnan uusiin esiin tuleviin haasteisiin. Tiedämme, että Suomessa on ollut asutusta jo 8000 vuotta sitten ja että suomensukuista kieltä on täällä puhuttu ainakin 3000 vuotta. Kaikkea ei voi säilyttää, mutta emme voi globalisaation huumassa hukata vahvuuksiamme, vaan meidän tulee käyttää niitä hyväk­ semme kääntäessämme uhat mahdollisuuksiksi. Heräte tähän luentosarjaan tuli Helsingin työväenopiston rehtorilta Risto Kuosm aselta. Sarjaa oli vaikea rakentaa, koska käsityksiä ja tieteellisiä tuloksia suomalaisten juurista oli useita, ja ne sijoittuivat eri aikakausille. Tietty poleemisuus painotti sitä, että on olemassa suuria selityslinjoja, mutta eksaktia tietoa väestöjen liikehdinnästä ja tulosuunnista Suomeen oli ainakin meidän maallikoiden jossain määrin vaikeata hahmottaa. Siinä mielessä nyt käsissänne oleva julkai­ su antaa suuria linjoja. Asian kiinnostavuus jaksoi pitää kuulijat hyvin mukana kuutena torstai-iltana. M eillä oli halu ja uteliaisuus oppia. Toivon nautinnollisia lukuhetkiä 1.3.2004 Harri Westermarck pääsihteeri

S tu d ia - C heneralia: Suom en kansa - mistä j a mikä?

Lukijalle

S fu d ia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

P r o fe sso r i A

ntti

S a ja n t il a

Geenien historia meissä T oh tori M

arkku

N

is k a n e n

Mitä luumme kertovat?

S a u d ia ( n n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

BIOLOGINEN TAUSTA 150 000 eKr - 2003 jKr

S tn d i a G en e r ali a: Suom en kansa - mistä j a mikä?

Oikeuslääketieteen laitos Kuluvana vuonna (2003) vietämme ihmisen perimän perusrakenteen —DNA kaksoiskierteen - selvittämisen 50. vuosijuhlaa. Ihmisperimän yksilöllisyys perustuu neljän nukleotidiemäksen vaihteluun, jota voidaan nykyisillä laboratoriomenetelmillä tutkia yksityiskohtaisesti. Koska kaikki yksilöt ovat perineet geeninsä biologisilta vanhemmiltaan ja he taas edellisiltä sukupolvilta, m uodostavat geenit ikkunan historiaam m e, yksilöinä, perheinä, sukuina ja kansoina. Molekyyliantropologia on uusi tieteenala, jonka piirissä tutkitaan valikoitujen geneettisten järjestelm ien vaihtelevuu tta D N A-tasolla. Nykyisin elävistä ihmisistä saatujen näytteiden DNA:n m onim uotoisuudesta voidaan tehdä epäsuoria johtopäätöksiä väestöjen biologisesta historiasta. Erityisen käyttökelpoisia geneettisiä järjestelm iä väestöhistoriallisten kysym ysten ratkaisemiseksi ovat isältä pojille periytyvän Ykromosomaalisen ja äidiltä lapsille periytyvän mitokondriaalisen DNA:n monimuotoiset alueet. DNA-molekyyli on yksilöllisyytensä lisäksi kemialliselta rakenteeltaan suhteellisen kestävä, ja sen on osoitettu säilyvän vuosituhansia. Johdanto Tänä vuonna (2003) vietäm m e DNA:n kakso iskierteisen rakenteen selvittäm isen 50vuotisjuhlavuotta. Huhtikuussa 1953 nobelistit James D. Watson ja Francis H. C. Crick julkaisivat arvo­ valtaisessa N ature-tiedelehdessä perim äm m e molekyylitason rakenteen. Artikkelissaan he totesivat, että tällä rakenteella on huom attavaa biologista

-

Professori Antti Sajantila

mistä j a mikä?

e e n ie n h is t o r ia m e is sä

S t u d i a G e n e r a l i a : Suomen kansa

G

S tudici G en e r a i t a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

merkitystä. Nyt 50 vuotta jälkeenpäin tiedämme, kuin­ ka oikeassa he olivat. DNA-tason tutkimusmenetelmät ovat olleet merkittävä osa sitä biologisten tutkimusten aiheuttamaa tieteellistä vallankumousta, joka kiistatta jatkuu edelleen uuden vuosituhannen alussa. Viisikymmenvuotisjuhlien alla tiedeyhteisö sai valmiik­ si pitkään työstetyn ihmisen perimän kartoituksen. Vuonna 2002 Human Genome O rganisationin (HUGO) ja tutkija G. Venterin luotsaaman kaupallisen tutkimuslaitoksen, Celeran, kilpailu ihmisen koko perimän yksityiskohtaisesta selvittämisestä päättyi. Kaksi tieteellistä ryhmittymää julkaisi ihmisen perimän emäskartan samanaikaisesti Nature ja Science tiedelehdissä. Ihmisen perimän anatominen peruskartta oli nyt (lähes) kokonaisuudessaan tu tkijayh teisö n käytössä. Noin 3 x 109 nukleotidin pituisen DNAjuosteen määrittäminen on nykyteknologialla työlästä ja kallista, eikä koko emäsjakson määrittäminen väes­ tötasolla ole todennäköisesti lähivuosina mahdollista. Ihmisperimän kartta on myös perusrakennelma monille muille perustavaa laatua oleville ihmisen perimän toim intaan ja m onim uotoisuuteen liittyv ille tutkimushankkeille. Genetiikan rooli väestöhistotiallisissa tutkimuksissa Väestögenetiikan historian voidaan katsoa alkaneeksi jo ennen Watsonin ja Crickin mullistavaa havaintoa DNA:n rakenteesta. Perinnöllisyyden perusteet selvitti jo 1800-luvun toisella puoliskolla munkki G. Mendel (1822—1884) kuvatessaan erilaisten hernelajikkeiden risteytyskokeiden tulokset. Nämä tulokset jäivät 35 vuodeksi unohduksiin, kunnes vuonna 1900 kolme tutkijaa toisistaan riippum atta tu livat sam oihin johtopäätöksiin kuin Mendel. Tällöin voidaan sanoa perinnöllisyystieteen alkaneen.

Ennen DNA:n rakenteen selvittämistä voitiin geenien tuottamien proteiinien ja veriryhmätekijöiden moni­ muotoisuutta tutkia ihmisväestöissä. K. Landsteiner keksi jo vuonna 1901 ABO-veriryhmäjärjestelmän, jota L. ja H. Hirszfeld tutkivat sotilaissa pyrkien muodos­ tamaan väestöperäiset biokemialliset indeksit. 1950luvulla mm. W.C. Boyd yritti näiden perusteella rekonstruoida ihmisen evoluutiota, ja A.F. Mourant täydensi työtä muilla uusilla veriryhmillä. M. Nei ja G. Roychoundhury raken sivat valkuaisain eiden ja veriryhm ien vaihteluun p erustuvia taulukoita maailman eri väestöissä ja tekivät siitä johtopäätöksiä ihmisväestöjen historiasta. L.L. Cavalli-Sforza, P. Menozzi ja A. Piazza julkaisivat 1994 suurteoksensa The History and Geography of Human Genes, joka on alan merkkiteoksia. Edellä mainitut tutkimukset ja teokset ovat luoneet pohjan uudelle tieteenalalle, jota voidaan kutsua molekyyliantropologiaksi tai geneet­ tiseksi antropologiaksi. Uusi tutkijasukupolvi on tuonut valkuais- ja veriryhmätutkimusten tilalle mole­ kyyligeneettiset DNA-tutkimukset, joiden perustaa ja keskeisimpiä tutkimustuloksia esittelen alla. M iten D N A -tutkim ukset voivat hyödyttää väestöhistoriallisia tutkimuksia? Nykyisin tiedämme ihmisen perimän sisältyvän 22 autosomaaliseen kromosomiin, joita on kaksi kopiota. Näiden lisäksi m eillä on sukupuolen m ääräävät kromosomit X ja Y, naispuolisilla kaksi X-kromosomia ja miespuolisilla X- ja Y-kromosomi. Yhteensä kussa­ kin solussa on siten 46 kromosomia, joihin DNA on kietoutunut tiiviisti pakattuna. Ihmisen perinnöllinen inform aatio on rakentunut k em iallisesti neljän emäksen, adeniinin (A), sytosiinin (C), guaniinin (G) ja tymiinin (T) keskinäiseen järjestyksen vaihteluun D N A -ketjussa. D N A -ketju on rakenteeltaan

S t u d i a G h en era lia : Suomen kansa - mistä j a mikä?

Aika ennen DNA:ta

S tuella G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

DN A JA M O N IM U O T O ISU U S

t~i—n

.r

C I A G AT AC C G AT CT A T ....1 ..1. 1.. A .. 1 1.... . 1 1..s

Asp

Len

'" 'i.....i....i...r

i

CTTT

TTT C T T T

G AA A

5— j

$

1

rr~

|A A A G A A A

1'

Try

PROTEIINIT

K uva 1

kaksoiskierteinen ja näitä kahta kierteisesti pakattua ketjua yhdistävät emäsparit siten, että A ja T sekä C ja G muodostavat pareja (kuva 1). Suhteellisen yksin­ kertaisesta kem iallisesta rakenteesta huolim atta perimämme tietomäärä on valtava. Tämä tieto on jaettu toiminnallisiin yksiköihin, geeneihin. Ainoastaan noin neljännes perimästämme koostuu aktiivisista geeneistä, jotka säätelevät valkuaisaine (proteiini) synteesiä. Lop­ puosa perimästämme on geenien välialuetta ja ns. toistojaksoista DNA:ta, jolla saattaa olla myös toiminnal­ lista tai toimintaa säätelevää vaikutusta. Ihmisen perim än m onim uotoisuus väestötasolla perustuu erilaisiin DNA-ketjussa tapahtuneisiin muu­ toksiin. Näitä muutoksia voivat olla yhden emäksen m uutokset (pistepolym orfiat), laajem pien DNAalueiden poistum iset (deleetiot) ja liittym iset tai monistumiset (insertiot ja amplifikaatiot). Riippuen muutoksen paikasta ja muodosta niillä saattaa olla vaikutus DNA:n koodaamiin aminohappoihin ja amino­ happojen muodostamiin proteiineihin. Mikäli muutok­ sella on vaikutus proteiinitasolla, saattavat ne aiheuttaa muutoksia ihmisen ilmiasuun ja aiheuttaa sairauksia. Valtaosa DNA:ssa nykyisin tiedetyistä muutoksista on

Toinen DNA:han liittyvä ominaisuus on sen suhteel­ lisen hyvä säilyvyys molekyylirakenteena. Tätä on m enestyksellisesti hyödynnetty arkeogeneettisissä tutkimuksissa, joissa DNA-molekyylejä on analysoitu arkeologisilta kaivauksilta löytyneistä näytteistä tai museoissa säilytetyistä vanhoista näytemateriaaleista. Molekyyligeneettisiä menetelmiä on käytetty eräissä suurta huomiota saavuttaneissa tieteellisissä julkai­ suissa, joskin tiedeyhteisö on suhtautunut erittäin kriittisesti eräisiin tutkimustuloksiin. Periaatteessa arkeogenetiikka m ahdollistaa liikkum isen ajassa taaksepäin ja D N A-m olekyylin suoran analyysin

ta d i a G en e r a i ia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Voidaan perustellusti kysyä miten DNA-tutkimukset voivat edistää väestöhistoriallisia tutkimuksia tai ratkaista niihin liittyviä kysymyksiä. Perinteisestihän ko. kysymyksiä ovat tutkineet arkeologit, kielitieteilijät, kulttuurintutkijat ja historioitsijat. Kulttuuristen ja kielellisten muutosten arviointi on hyvin vaikeaa ja vaikeutuu, mitä kauemmaksi ajassa liikutaan taakse­ päin. Kieleen, kulttuuriin ja teknologiaan liittyvä kehi­ tys saattaa tapahtua pyrähdyksittäin. DNA-molekyylissä tapahtuu m uutoksia solujen jakautuessa (mutaatiot) ja sukusolujen yhtyessä ns. uudelleen järjes­ tymisessä (rekombinaatio). Mutaatiot tapahtuvat eri geenialueilla eri tiheydellä, mutta kullakin DNAalueella ne tapahtuvat nykytietäm yksen mukaan suhteellisen tasaisella tiheydellä. Tätä ns. molekyylikelloa voidaan käyttää hyväksi tutkittaessa nyky­ ihmisten DNA:ta ja tehdä näistä johtopäätöksiä tiettynä ajanjaksona alkunsa saaneisiin DNA-linjoihin (kuva 2).

5

kuitenkin sellaisia, ettei niillä ole mitään ulkoisesti havaittavaa vaikutusta. Ne ovat siten yksilön ja lajim­ me säilymisen ja menestymisen kannalta yhdentekeviä. Kyseiset evoluution kannalta neutraalit muutokset ovat väestö historiallisten D N A-tutkim usten kannalta mielenkiintoisimpia, sillä niihin ei todennäköisesti liity valintapainetta tai m uita teo reettisesti vaikeasti hallittavia ja geenien historian tulkintaa sekoittavia tekijöitä.

S tu d ia G en e r ai ia: Suomen kansa - mistä ja mikä?

arkeologisesta näytteestä. Näin analysoitu DNA edus­ taa autenttista perimää tietyllä aikakaudella eläneestä ihmisestä, eläimestä tai kasvista. Vakuuttavia DNAanalyysejä on tehty useista sukupuuttoon kuolleista eläinlajeista, joiden paikka eläinkunnan hierarkiassa on siten löytynyt tai täsmentynyt. Näytteet koostuvat usein pienistä luista, nahkasta tai ulosteista. Ulosteesta tutkitusta DNA:sta voidaan tehdä johtopäätöksiä myös eläinten käyttämästä ravinnosta. Näissä tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, että noin 2000 vuotta sitten eläneet Amerikan asukkaat käyttivät kasvisten lisäksi ravintonaan suurten nisäkkäiden lihaa. Neandertalin ihmisen DNA - totta vai tatua? Neandertalin ihminen on todennäköisesti nykyihmisen lähin sukulainen, joka kuoli sukupuuttoon noin 30 000 vuotta sitten. Ehdimme elää samalla maantieteellisellä alueella useita vuosituhansia, ja tiedemaailmaa vaivan­ nut ratkaisem aton, m utta kiehtova kysymys on: sekoittuivatko Neandertalin ihmiset ja nykyihmiset toisiinsa? Toisin sanoen, onko meidän nykyihmisten perimässä yhteisiä DNA-linjoja Neandertalin ihmisten kanssa?

Suomalaisten alkuperä - missä on geeniemme alkukoti Suomalaisia ja suomensukuisia väestöjä on tutkittu menestyksellisesti molekyyligenetiikan menetelmin viime vuosien aikana. Suomalaiset ovat erityisesti ansiokkaiden perinnöllisyyslääketieteen tutkijoiden

mistä ja mikä? -

S tuclia G en e r a li cu Suomen kansa

Vuonna 1997 saksalainen tutkijaryhmä julkisti usean vuoden tutkimustyön jälkeen tuloksen, joka antaa osittain - mutta ei täysin - vastauksen. He tutkivat alkuperäisen, ns. Feldhoferin luolasta Saksan neandertalsta vuonna 1856 löydetyn luurangon olkaluusta saadusta näytteestä m itokondriaalista D N A:ta (mtDNA). K yseinen D N A-jakso oli ensimmäinen analysoitu jakso Neandertalin ihmisen DNA:ta. A lku p eräisju lkaisu n jälkeen m uiden tutkimusryhmien tekemät eri Neandertal-yksilöiden ihmisten mtDNA-tutkimukset tukevat saksalais tutki­ joiden löydöstä. Kun Neandertalin ihmisten mtDNAjaksoja verrataan tunnettuihin nykyihmisten mtDNAjaksoihin, voidaan todeta, ettei niistä ole löydettävissä yk siselitte isiä jälk iä näiden kahden välisestä geneettisestä sekoittumisesta. Tuloksia kriittisesti arvioitaessa on huomioitava ainakin kaksi seikkaa. Ensiksi, onnistuneet mtDNA-analyysit edustavat vain noin 1/200 osaa koko mtDNA:sta ja arvioilta noin 1/ 30 000 osaa koko perimästämme. Toiseksi, koska mtDNA periytyy vain äidiltä lapsille, on kyseisten tulosten johtopäätös se, että ainakaan Neandertalin naiset eivät ole sekoittuneet omien esi-isiemme kanssa. Tulevaisuuden arkeoge-neettiset tutkimukset tuovat varmasti lisävaloa tähän kysymykseen. Vaikka DNAtutkim ukset ovat p eriaatteessa m ahdollistaneet liikkumisen ajassa taak-sepäin ja herättäneet toivoa suorista johtopäätöksistä ihmisväestöjen kehityksen ja keskinäisten suhteiden selvittämiseksi, on muistettava, että muinaisen DNA:n tutkimuksiin liittyy useita teknisiä ja biokem iallisia ongelmia, jotka antavat aiheen tieteellisten raporttien kriittiseen tarkasteluun.

mistä ja mikä? -

S tudici G en e r ali a: Suomen kansa

havaintojen ansiosta osoittautuneet geenitutkimusten malliväestöksi —osittain johtuen suomalaisten ainutlaa­ tuisesta geeniperimästä ja osittain ennakkoluulottomien tutkijoiden ansioista. Professorit R. Norio, H.R. Nevanlinna ja J. Perheentupa kuvasivat tutkimustensa perusteella ensin vuonna 1972 Duodecim -aikakausikirjassa ja sitten 1973 kansanvälisessä julkaisussaan Suom alainen tautiperim ä -käsitteen . Ilm iönä suomalainen tautiperimä kertoo hyvin väestömme asutushistoriasta. Todennäköisesti lukumäärältään vähäinen perustajaväestö (founder-väestö), ympäröi­ vien väestöjen perim än vähäinen sekoittum inen suom alaisiin ja niistä seurannut sattuman sysäily (random genetic drift) ovat aiheuttaneet tiettyjen geenien rikastum isen alueella. G eenirikastum ien seurauksena on Suomessa löydetty noin 30 pääasiassa peittyvästi periytyvää tautia, joista tavallisimpia ovat esimerkiksi suomalaistyyppinen synnynnäinen nefroosi, aspartyyliglukosam inuria (AGU) ja diastrofinen dysplasia. Tyypillisesti suomalaisen tautiperinnön tautien geeninkantajien tiheydet väestössä ovat noin 1: 50 - 1:100. Peittyvästi sukupolvelta toiselle siirtyvän taudin geeninkantajuus tarkoittaa sitä, että mikäli kahdella henkilöllä on m olemm illa tietyn geenin virheellinen muoto (sairastam atta itse tautia), on heidän lapsillaan 25 % todennäköisyys sairastua tautiin, ja puolet heistä on todennäköisesti taudin kantajia. Toisaalta suomalaisen tautiperimä-ilmiön toinen puoli on se, että meillä tavataan suhteellisen vähän tai ei ollenkaan tiettyjä perinnöllisiä tauteja, jotka muualla Euroopassa ovat tavallisia. Ne ovat jääneet perustajaväestön aiheuttaneen ns. geneettisen pullonkaula -ilmiön ulkopuolelle. Geneettisellä pullon­ kaula -ilmiöllä tarkoitetaan tilannetta, jossa väestö­ määrä laskee suhteellisen lyhyessä ajassa ulkoisten olosuhteiden, kuten sotien, nälänhädän tai infektio epidem io iden vuoksi. Seurauksena on gen eettisen m onim uotoisuuden (diversiteetin) vähentyminen ja samalla joidenkin geenimuotojen häviäminen ja toisten rikastuminen. Useiden suomalaisen tautiperimän tautien on todettu

Koska kaikki yksilöt ovat perineet geeninsä biologisilta vanhemmiltaan, ja he taas edellisiltä sukupolvilta, muodostavat geenit ikkunan historiaamme, yksilöinä, perheinä, sukuina ja kansoina. Nykyisissä molekyyliantropologisissa tutkimuksissa erityisen kiinnostavia ovat olleet isältä pojille periytyvä Y-kromosomaalinen DNA ja mitokondriaalinen DNA (mtDNA), joka periytyy äidiltä lapsille. Mies- ja naissukulinjojen historiaa on tutkittu aktiivisesti eri väestöissä 1990luvun alkupuolelta asti. Näissä tutkimuksissa lähesty­ tään väestöhistorian ongelmia keräämällä näennäisesti terveiltä to isilleen tied ettäv ästi ei-su k u laisilta koehenkilöiltä näytteitä ja analysoimalla niitä geneet­ tisin menetelmin. Väestögeneettisten tutkimusten eräs p eriaatteellin en ongelm a on vapaaeh toisten, tutkimusmyönteisten koehenkilöiden sijoittaminen tiettyyn väestöön. Esimerkiksi suomalaismiehen ja somalinaisen lapset kuuluvat Y-kromosomi (pojat) tutkim uksissa Suom alaiset- tutkim usryhm ään ja mtDNA (pojat ja tytöt) tutkim uksissa Som alittutkimusryhmään. Yksi tapa lähestyä ongelmaa on m äärittää väestö t hen kilö iden puhum an kielen mukaan. Erityisen hyvänä lähtökohtana on haastatella tutkittava ja saada tietoa hänen isän- ja äidinpuoleisesta

S t u d i a G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

olevan paikallisesti rikastuneena maassamme. Näistä esimerkkeinä ovat Sallan tauti ja pohjoisen epilepsia, joita sairastavien perheet ovat kotoisin PohjoisSuomesta. Osa taudeista, kuten edellä mainitut AGUtauti ja synnynnäinen nefroosi ovat levinneet suhteel­ lisen tasaisesti väestössämme. Väestöhistoriallisesti tämä on tulkittu siten, että paikallisesti rajoittuneet taudit ovat suh teellisen nuoria tau teja, joiden aiheuttamat mutaatiot ovat todennäköisesti tulleet väestöön tai syntyneet siinä vasta Suomen myöhäisemmän asutuksen leviämisen myötä viime vuosituhannen puolenvälin jälkeen. T asaisem m in väestööm m e levinneet taudit taas ovat todennäköisesti syntyneet alkuperäisen perustajaväestön tultua Suomeen ja ovat siten iältään selkeästi vanhem pien m utaatioiden aiheuttamia.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa

sukupuustaan kielen, syntymäpaikan ja kansallisuuden suhteen. Näin voidaan eri tutkim uksissa käyttää h en kilö ltä saatua D N A -näytettä tutkim uksen kysymyksenasettelun mukaan parhaiten. Suom alais-ugrilaisia tai uralilaisia kieliä puhuvat väestöt ovat erityisen o to llisia m olekyyliantrop o logisiin tutkim uksiin , koska kielikun ta on suhteellisen selkeästi määritelty ja se asuu laajalla maantieteellisellä alueella Euraasiassa. Lisäksi urali­ laisia kieliä puhuvat väestöt edustavat nykyisin maatalous- ja teollisia väestöjä sekä alkuperäisväestöjä poronhoito- ja nomadikulttuureineen. Suom alaisista tehdyt sekä mtDNA että Ykrom osom aalisen DNA:n tutkim ustulokset ovat herättäneet kansainvälistä huomiota. Keskeisesti ne ovat tukeneet jo aiemmin professori H.R. Nevanlinnan johdolla tehtyjä tutkimuksia suomalaisten veriryhmäesiintym istä verrattuna m uihin eurooppalaisiin. V astaavasti suom alaisesta tautiperim ästä tehdyt johtopäätökset asutushistoriastamme sopivat hyvin siihen kuvaan mitä isiemme (Y-kromosomi) ja äitiemme (mtDNA) DNA-tutkimuksista on selvinnyt. Mielen­ kiintoisena yksityiskohtana on suomalaismiehissä osoitettavissa viitteitä Y-kromosomi geenimerkkeihin, joita on havaittu myös maantieteellisesti Suomesta itään sijaitsevissa väestöissä. Näitä Y-DNA muotoja on löydettävissä esiintymistiheydeltään vaihdellen useista pohjoiseuraasialaisista väestöistä, mutta niiden perusteella ei voida välttämättä tehdä johtopäätöksiä väestöjen liikkeiden suunnasta. Geneettisten tutkimus­ ten perusteella sekä Y-DNA- että mtDNA-tutkimukset viittaavat geeniemme alkukodin olevan pääasiallisesti yhteisessä eurooppalaisessa geenipoolissa, jossa on todettavissa jälkiä geneettisestä pullonkaulailmiöstä ja sen mukanaan tuomista erityispiirteistä perimässämme. Lopuksi

mistä j a mikä? -

S Uulia O m n e r a l i a ; Suomen kansa

Vaikka DNA-tutkimukset ovat osoittautuneet erittäin lupaavaksi uudeksi menetelmäksi väestöjen historian, liikkumisen ja muiden yhteyksien toteamiseksi, liittyy molekyyliantropologisiin tutkimuksiin vielä useita ratkaisemattomia teknisiä ja teoreettisia kysymyksiä. Näiden parissa tehdään intensiivisesti edistyksellistä tutkimusta, ja monet nykyiset ongelmat ovat todennä­ köisesti seuraavan molekyyliantropologian tutkijasukupolven ratkaistavissa. Uskon, että molekyyliantropologialla on - täm änhetkisten lupausten tasolla olevien, akateemisesti mielenkiintoisten tutkimus­ tulosten lisäksi - hyödyllistä annettavaa sekä väestöhistoriallisiin tutkimuksiin arkeologian ja historiallisen kielitieteen rinnalla että yhä laajenevaan biolääke­ tieteen tutkimukseen. Näin myös lukuisat nimettömät näytteiden antajat voivat kokea toimivansa konkreet­ tisesti tieteen ja hyvinvoinnin edistämiseksi. Tieteen­ tekijöiden tehtävä on taas tuoda tämä tieto esille julkisten esiintymisten ja kansantajuisen julkaisu­ toiminnan kautta.

S tiidia ^jgjjeneralia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

it ä l u u m m e k e r t o v a t ?

O steologia eli luututkim us antaa paljon in form aatiota yksilöstä, evoluutiosta, väestörakenteesta sekä kansojen välisistä sukulaissuhteista. Voimme mm. selvittää yksilön iän, sukupuolen, ulkonäön (ruumiinkoon, ruumiinrakenteen ja kasvonpiirteet) sekä saamme tietoa ravitsemustilasta, ruoka­ valiosta ja terveydentilasta. Selvitän, mitä fossiililöydöt kertovat eurooppalaisten alkuperästä. Koska geenitutkimuksella on nykyään tärkeä rooli varsinkin nykyihm isen alkuperän selvittelyssä, käsittelen Euroopan nykyihmisen alkuperän ongelmaa fossiililöytöjen lisäksi neandertalien luista saatujen mitokondriaalisen DNA:n sekvenssien valossa. Johtopäätökseni on, että vastoin yleistä oletusta neandertalien DN A:n tutkim ukset eivät todista neandertalien kuolleen sukupuuttoon jättämättä geeniperi­ määnsä Euroopan nykyihmisille. O soitan p o h jo iseu ro o p p alaisten kallonm uodon eroavan vähemmän Euroopan paleoliittisen kauden nyky­ ihm isten (cro-m agnonien) kallonm uodosta kuin muiden eurooppalaisten h eijastaen p aleo liittistä geeniperim ää, suhteellisen myöhään tapahtunutta siirtymistä pyyntitaloudesta maanviljelyyn ja ehkä myös ilmastollista valintaa. Euroopan kansat ryhmittyvät kallonmuodon perusteella, kuten voisimme olettaa väestöhistorian ja maantieteellisten sijaintien perus­ teella. Suom alaisten kallonm uoto h eijastaa gen eettisiä kontakteja läntisten ja itäisten naapurikansojen kanssa. Saam elaisten kallonm uoto heijastaa näiden lisäksi myös geneettisen ajautumisen aikaansaamaa geneettistä erilaisuutta.

Johdanto Luiden tutkimus tunnetaan nimellä osteologia. Luut antavat paljon informaatiota yksilöstä ja väestöstä. Voimme selvittää niiden perusteella yksilön iän, sukupuolen ja ulkonäön sekä tutkia terveydentilaa ja ravitsemustilaa. Tietämyksemme ihmisen evoluutiosta perustuu suurimmaksi osaksi fossiilisoituneiden luiden tutkimukseen. Varsinkin morfologista evoluutiota eli anatom ian m uuttum ista lajin keh itysh isto rian

S Uulia G m n e r a l i a ; Suomen kansa - mistä j a mikä?

M

Tohtori Markku Niskanen

mistä j a mikä? -

S tu d ia G en e r ali a: Suomen kansa

aikana ei voida koskaan tutkia ilman osteologisia tut­ kimuksia. M olekyylitason tutkimusten rooli tulee kylläkin kasvam aan evoluution tutkim uksessa. Geenitutkimus auttaa selvittämään niiden harvojen fossiiliyksilöiden geeniperimää, joista saadaan DNAnäyte. Isotooppianalyysit antavat tietoa ruokavaliosta. O steolo gialla tulee aina olem aan tärkeä rooli evoluution tutkimuksessa, ja luita, mukaan lukien kalloja, tutkitaankin nykyään aivan yhtä paljon kuin aikaisemmin. Keskityn tässä artikkelissa selvittämään, mitä luut kertovat eurooppalaisten alkuperästä. En keskity suomalaisten alkuperän ongelmaan, koska loppujen lopuksi me suomalaiset olemme eurooppalaisia ja meillä on yhteinen alkuperä muiden pohjoiseuroop­ palaisten kanssa. Annan aluksi muutamia esimerkkejä, kuinka yksilön ikä, sukupuoli ja ulkomuoto selvitetään luista. Iän, sukupuolen ja ulkomuodon selvittely luista Iän selv ittely aivokopan luiden luusaum ojen luutumisasteesta on vanhin iänmääritysmenetelmä. Nämä luusaumat alkavat sulkeutua noin 20 vuoden iässä, ja luutumisjärjestyksessä ei ole paljon yksilöiden välisiä eroja. Tarkempi iänmääritys saadaan kuitenkin lantion häpyliitosten muodosta. Sukupuolen voi m äärittää varm im m in lantion muodosta. Jos kyseessä on aikuisen yksilön lantio, sukupuolen määritys on lähes 100 % varma. Suku­ puolten väliset erot lantionmuodossa ovat erityisen selvät synnytyskanavan ja häpyluun muodoissa. Jos lantio ei ole säilynyt tai löytynyt, sukupuoli voidaan määrittää kallosta. Kallon koko ja muoto erottaa naiset ja miehet toisistaan noin 85 % tarkkuudella. Miesten kallot ovat keskimäärin suurempia ja niiden muoto on

Luut antavat myös tietoa yksilön koosta ja ruumiin mittasuhteista. Raajojen pituudet selvitetään raajojen luiden pituuksista. Selän pituus voidaan arvioida selkänikamien koosta. Hartioiden leveys arvioidaan solisluiden pituuksista, ja lantionleveys selviää artiku­ loidun lantion leveydestä. Voimme myös arvioida yksilön lihasten koon. Lihakset kiinnittyvät luihin jänteiden välityksellä, ja lihaksen koko korreloi jänteen kiinnitys alueen koon kanssa. Informaatio yksittäisten lihasten koosta ja luiden varsien muodoista auttaa selvittämään yksilön elinta­ poja. Yksilön kasvonpiirteet voidaan selvittää kasvojen luiden m uodosta tekem ällä ns. pehm eäkudosrekonstruktio. A ikaisem m in kasvojen pehm eät kudokset tehtiin m uovailuvahasta. Nykyään niitä tehdään myös tieto ko n eo h jelm illa. K asvorekonstruktiot ovat auttaneet selvittäm ään monen tunnistam attom an yksilön h en kilö llisyyd en , ja tietomme ihm iskunnan varhaisem pien edustajien kasvonpiirteistä perustuvat niihin. Sen lisäksi, että luiden avulla selvitetään yksilön ikää, sukupuolta ja ulkonäköä, ne antavat tietoa yksilön

mistä j a mikä? -

Jos lantio ja kallo eivät ole säilyneet, yksilön sukupuoli joudutaan selvittämään muiden luiden koosta ja muo­ dosta. Miesten luiden nivelpinnat ja varren ympä­ rysmitat ovat keskimäärin niin paljon suuremmat kuin naisten, että sukupuoli voidaan selvitellä niiden avulla yli 80 % tarkkuudella. Raajojen luiden pituudet eivät ole niin tarkkoja indikaattoreja sukupuolesta, koska niiden pituuksien ja yksilön kokonaispituuden välinen suhde on naisilla ja miehillä suurin piirtein sama.

S tu d ia O m n e r a l i a ; Suomen kansa

maskuliinisempi. Sukupuolten väliset kallonmuotoerot ovat erityisen selvät otsanseudun ja niskalihasten kiinnitysalueiden muodoissa.

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

ravitsemustilasta, ruokavaliosta ja terveydentilasta. Monet sairaudet, kehityshäiriöt, ravinnon puutteesta johtuvat kasvuhäiriöt ja puutostilat jättävät merkkinsä luihin. En käsittele tätä paleopatologista tutkimusta enempää tässä yhteydessä, vaan siirryn käsittelemään eurooppalaisten alkuperää. Luiden antamaa tietoa eurooppalaisten alkuperästä Varhaisimmat Euroopasta tähän mennessä löytyneet ihmis fossiilit ovat noin 800 000 vuotta vanhoja ja edustavat pystyihm isiä (Homo erectus), jotka saivat alkunsa Afrikassa noin 1,8 miljoonaa vuotta sitten. Pystyihmisten ruumiinmuoto oli samanlainen kuin meidän, ja he liikkuivat kahdella jalalla yhtä hyvin kuin me. Heidän ruumiinrakenteensa oli kylläkin vahvempi, aivot pienemmät ja kasvot suuremmat kuin meidän. Pystyihmiset asuttivat Eurooppaa todennäköisesti vain lämpimien ilmastovaiheiden aikana. Eurooppaan tuli pysyvämpi ihmisasutus heidelberginihmisen (Homo heidelbergensis) ilmestymisen myötä noin 700 000 vuotta sitten. Heidelberginihminen sai nimensä vuonna 1907 Saksasta Heidelbergin läheltä löydetystä alaleuasta. Euroopan heidelberginihmiset olivat suurikokoisia. Etelä-Englannin Boxgrove-löytöpaikalta vuonna 1993 lö yd ettiin noin 500 000 vuotta sitten eläneen miespuolisen heidelberginihmisen vasemman sääriluun varsi. Jos Boxgrove-sääriluu olisi kokonainen, se olisi useita senttejä pitem pi kuin tämän neandertalin sääriluu. Boxgrove-yksilön pituus eläessä oli sääriluun arvioidun kokonaispituuden perusteella todennäköi­ sesti noin 175 cm. Heidelberginihmiset olivat noin 10 cm pitempiä kuin neandertalit ja yhtä pitkiä kuin nykyiset eurooppalaiset. Boxgrove-sääriluussa on erit­ täin paksut luuseinämät osoittaen, että heidelbergin­ ihmiset olivat paljon paksuluisempia, lihaksikkaampia ja painavampia kuin nykyeurooppalaiset.

Ranskan La C hapelle-aux-Saints -löytöpaikalta löydetiin noin 50 000 vuotta sitten elänyt miespuolinen neandertali. Se antaa hyvän esimerkin neandertalien arkaaisille ihmisille tyypillisestä kallonmuodosta. Sillä on neandertaliksikin suhteellisen matala aivokoppa, suuret ja ulkonevat kasvot sekä suuret kulmakaaret yhdistettyinä viistoon otsaprofiiliin. Yksilön alaleuassa ei ole leukakyhmyä, mutta monilla myöhemmillä neandertaleilla oli pieni leukakyhmy. Neandertalit erosivat Afrikan, Itä-Aasian ja Indonesian arkaaisista ihmisistä selvimmin suurten neniensä ansiosta. Aivo-onteloiden sisäpuolten tutkimukset osoittavat, että neandertalien aivot olivat muotonsa perusteella hyvin sam anlaiset kuin meidän aivomme, mutta hieman suuremmat neandertalien suuremman painon vuoksi. Neanderalien ja muiden myöhäisten arkaaisten ihm isten taakse viisto otsa ei heijasta aivojen etulohkojen kokoa ja muotoa, vaan otsaontelojen ja kulmakaarien suurta kokoa.

mikä? ja

~ mistä Suomen kansa

G en era lia :

Euroopan heidelberginihminen kehittyi noin 250 000 vuotta sitten neandertalinihm iseksi, tai lyhyesti neandertaleiksi (Homo neanderthalensis tai Homo sapiens n ean derthalen sis riippuen tutkijan käsityksestä neandertalien lajim äärittelystä), jotka asuivat Euroopan lisäksi myös Länsi-Aasiassa. Neandertalien levinneisyyden pohjoisraja ulottui ainakin Itämeren etelärannikon korkeudelle. Jos neandertalit todellakin asuttivat Suomea viimeistä jääkautta edeltävän interglasiaalin aikana noin 130 000—70 000 vuotta sitten, heidän levinneisyytensä pohjoisraja kulki huomat­ tavasti pohjoisempana.

!S l itidia

Heidelberginihmisen aivot olivat suuremmat kuin pystyihmisten ja lähes samankokoiset kuin nykyisten ihmisten. Heidän aivonsa olivat suhteellisesti pienem­ mät kuin meidän, koska heidän ruumiinpainonsa oli paljon suurempi. Voimme siksi ehkä olettaa, että heidän henkiset kykynsä eivät olleet yhtä korkealla tasolla kuin myöhempien ihmisten.

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Suuret ja nyky­ aikaiset aivot osoit­ tavat neandertalien henkisten kykyjen olleen todennäköi­ sesti samalla tasolla kuin nykyihmisten. Kallonpohjan litteys yhdistettynä esiin työntyviin kasvoihin ehkä kuitenkin vaikeutti neanderta­ lien ja muiden nykyihmisten edeltäjien puheäänien muodostusta ja siten mahdollisesti rajoitti kulttuurin, mukaan tek­ nologian, kehitystä. Euroopan heidelberginihmisen kehittyessä neandertaliksi Afrikan heidelberginihmisen kallonmuoto kehittyi nykyihmiselle (Homo sapiens ) ominaiseksi kallonmuodoksi viimeistään noin 160 000 vuotta sitten. Nykyihmisen kallonmuoto syrjäytti arkaaisen kallonmuodon mahdollisesti, koska nykyihmisen kallonmuoto soveltuu paremmin puheäänien muodostukseen. Tämä prosessi alkoi Afrikassa, jossa ensimmäiset nykyihmisen kallon­ muodon omaavat yksi­ löt elivät noin 160 000 vuotta sitten ja päättyi Euroopan viimeisten neandertalien kadotessa noin 28 000 vuotta sitten. Tutkijoiden välillä on erimielisyyksiä siitä, kuuluvatko Afrikan varhaiset nykyihmiset

Sjrjäjtjsteorian äärimmäisimmän version mukaan Afri­ kasta levittäytyneet nykyihmiset eivät risteytyneet Euraasian arkaaisten ihmisten, kuten neandertalien kanssa ja nykyihmiset polveutuisivat yksinomaan Afri­ kan nykyihmisistä. Assimilaatioteorian mukaan Afrikasta levittäytyneet nykyihmiset risteytyivät jossakin määrin Euraasian arkaaisten ihmisten kanssa. Tämän tulok­ sena eurooppalaisissa olisi hieman Euroopan neandertaleilta perittyjä geenejä. Monialueisen evoluutioteorian mukaan kaikkien maanosien arkaaiset populaatiot olivat kehittymässä nykyihmisiksi, koska ne olivat geenivirran ja kulttuuridiffuusion yhdistämiä. Kyseessä ei siis ole populaatioiden toisistaan riippumaton kehitys nykyihmisen suuntaan. Nykyään kaikki —sekä syrjäytysteorian että monialueisen evoluutioteorian kannattajat - hyväksyvät nykyihmisen ilmestyneen Afrikassa varhaisem min kuin muualla ja Afrikan varhaisten nykyihmispopulaatioiden keskeisen roolin nykyihmisen ilmestymisessä Afrikan ulkopuolella. Fossiililöytöjen valossa nykyihminen saapui Euroop­ paan vasta noin 36 000 vuotta sitten. Neandertalit joutuivat nykyihm isten syrjäyttäm äksi tai he sulautuivat heihin geneettisesti. Euroopan varhaisista nykyihm isistä käytetään usein nimeä cro-magnon Ranskassa sijaitsevan löytöpaikan mukaan, jolta löytyi vuonna 1868 ehkä 30 000 vuotta sitten eläneille nykyihmisille kuuluneita luita. Cro-Magnon -löytöpaikan fossiilit eivät edusta Euroo­ pan varhaisimpia nykyihmisiä. Tämä kunnia kuuluu

S Uulia G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

samaan biologiseen lajiin kuin heidän arkaaisen kallonmuodon omaavat aikalaisensa, kuten Euroopan neandertalit. Jos eri populaatioihin kuuluvat yksilöt saavat aikaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, ne kuulu­ vat samaan biologiseen lajiin. Jos risteytymiä ei synny tai ne ovat steriilejä, ne kuuluvat eri lajeihin. Ongelma fossiilien kohdalla on se, että voimme vain spekuloida risteytymiskyvystä.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r ali a: Suom en kansa

Tsekinmaan Mladec-löytöpaikalta noin sata vuotta sitten (vuosien 1881 ja 1904 välillä) löydetyille ehkä vähintään noin 34 000 vuotta vanhoille fossiileille ja vuonna 2002 Romaniasta löydetylle noin 35 000 vuotta vanhoille fossiiliyksilöille. M uutam a vuosikym m en sitten ylik o ro stettiin neandertalien ja cro-magnonien samankaltaisuutta nykyisten ihmisten kanssa. Väitettiin esimerkiksi, että nykyaikaisiin vaatteisiin puettuun neandertaliin ei kiinnitettäisi paljon huomiota suurkaupungissa. Hyvin monet olettivat cro-magnonin sulautuvan nykyisten ihm isten joukkoon täydellisesti. K äsitykset ovat muuttuneet. Esimerkiksi Jones (1993) väittää, että useimmat ihmiset vaihtaisivat istumapaikkaa junassa, jos cro-m agnon tu lisi viereen istum aan, m utta vaihtaisivat junaa, jos neandertali tekisi saman. Vaikka cro-magnonit erosivat meistä vähemmän kuin neandertalit he eivät todellakaan olleet identtisiä m eidän kanssam m e. E sim erkiksi E uroopan varh aisim m illa n ykyih m isillä oli yhä arkaaisia kallonpiirteitä, kuten suuret kulmakaaret ja matalat aivokopat. Osa näistä arkaaisista piirteistä on varmasti peritty arkaaisilta afrikkalaisilta esivanhemmilta, mutta osa on voitu periä neandertaleilta. Tätä osoittaa se, että monilla Euroopan varhaisilla nykyihmisillä on neandertaleille om inaisia p iirteitä, joita ei juuri esiintynyt nykyihmisten afrikkalaisilla esivanhemmilla. Näitä neandertalipiirteitä on yli kymmenen, ja niiden esiin tym istä E uroopan nykyihm isillä pidetään anatomisena todisteena neandertalien ja varhaisten nykyihmisten geneettisestä sekoittumisesta Euroo­ passa. Näkyvin näistä neandertalipiirteistä on takaraivopullistuma. Tällainen sämpylänmuotoinen takaraivo on tyypillinen neandertaleille, Euroopan varhaisille nykyihm isille ja nykyisille luoteiseurooppalaisille, mutta harvinainen Euroopan ulkopuolella.

Taulukko 1: Inionin yläpuolisen kuopan yleisyys Euroopassa. Varhaiset cro-magnonit elivät vähintään 20 000 vuotta sitten ja myöhäiset cro-magnonit jääkauden lopulla noin 20 000—10 000 vuotta sitten (Lähteet: Frayer 1992; Wolpoff 1999). Neandertalit Varhaiset cro-magnonit Myöhäiset cro-magnonit Mesoliittisen kauden eurooppalaise Nykyiset ranskalaiset

Esiintyy (%) 96.0 39.0 23,7 19,3 2,0

Näiden ja muiden neandertalipiirteiden esiintymis­ tiheyksien perusteella John Hawks on arvioinut, että vähintään 25 % Euroopan varhaisten nykyihmisten geeneistä tuli neandertaleilta. N eandertalipiirteet harvinaistuivat kuitenkin sukupolvien kuluessa. Todennäköisin syy niiden harvinaistumiselle on, että Eurooppaan on viimeisten neandertalien katoamisen jälkeisten noin 30 000 vuoden aikana tullut paljon uutta geeniperimää. Uutta geeniperimää tuli Lähi-idästä varsinkin lämpimien ilmastovaiheiden alussa, kun ihmisväestöt asuttivat uudelleen kylmien ilmastovai­ heiden aikana autioituneita pohjoisia alueita sekä jää­ kauden jälkeen maanviljelyksen leviämisen yhteydessä. Neandertalipiirteiden esiintymisen vuoksi lähes kaikki paleoantropologit hyväksyvät ajatuksen, että ainakin joillakin Euroopan varhaisista nykyihm isistä oli

S tudia O m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

Toinen esimerkki neandertalipiirteistä on takaraivossa niskalihasten kiinnityskohdan yläpuolella sijaitseva soikea syventymä, josta käytän nimeä inionin yläpuo­ linen kuoppa (supra-iniac f ossa). Tämä piirre, jonka esiintymistiheydet esitetään taulukossa 1 (seur. sivulla), esiintyi useimmilla neandertaleista ja monilla Euroopan varhaisista nykyihm isistä, mutta vain muutamilla nykyisillä eurooppalaisilla. Sitä ei juuri esiinny Euroo­ pan ulkopuolella.

mistä j a mikä? -

S tudia G e n e r a l i a: Suomen kansa

neandertalien geenejä. Jopa Stringer —syrjäytysmallin tunnetuin puolestapuhuja —tunnustaa, että neander­ talien ja cro-magnonien risteytyminen on yhä avoin kysymys. G eenitutkim usten tulosten on yleensä ymmärretty todistavan, että tätä anatomisten piirteiden osoittamaa geneettistä jatkuvuutta neandertaleista ei olisi tapahtunut ja polveutuisimme yksinomaan Afrikan varhaisista nykyihmisistä. Tämä käsitys täydellisestä syrjäytymisestä muodostui, kun Cann et ai. (1987) havaitsivat, että kaikkien nykyisten ihmisten äidin kautta peritty mitokondriaalinen DNA (mtDNA), eli äitilinjat, voidaan johtaa vajaa 200 000 vuotta vanhoi­ hin afrikk alaisiin kantam uotoihin. M yöhem m ät mtDNA:n tutkim ukset ja isän kautta perityn Ykrom osomin DNA:n (Y-DNA:n), eli isälinjo jen tutkimukset, ovat vahvistaneet tätä käsitystä. K äsitys siitä, että neandertaleilla ei ole paikkaa eurooppalaisten sukupuussa vahvistui ennestään vuonna 1997, kun Saksan N eander-laakson neandertalin olkaluusta eristetty mtDNA paljastui hyvin erilaiseksi kuin nykyisten ihmisten mtDNA. Nyt mtDNA:ta on saatu eristettyä neljän neandertalin ja m uutam an varhaisen nykyihm isen luista. Nämä tutkimukset osoittavat, että neandertalien ja nykyisten ihm isten äitilin jat eriytyivät toisistaan yli puoli m iljoonaa vuotta sitten ja että neandertaleilla ja nykyisillä ihm isillä ei ole yhteisiä äitilinjoja. Tätä pidetään yleisesti todisteena, että neandertalit ja nykyihmiset eivät koskaan risteytyneet ja meissä ei ole neandertaleilta perittyjä geenejä. Useat tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tämän johtopäätöksen. Käsittelen tätä aihetta seuraavaksi simpanssianalogian valossa. Simpanssit jaetaan kahteen eri lajiin —simpansseihin ja kääpiösimpansseihin —jotka eriytyivät toisistaan mtDNA-erojen perusteella noin kolme miljoonaa vuotta sitten olettaen, että ihmisten ja simpanssien äitilinjat eriytyivät kuusi miljoonaa vuotta sitten.

Vaikka mtDNA osoittaa läntisen simpanssialalajin muodostavan toisista simpanssialalajeista erillisen ryhmän molempien vanhempien kautta perityt tuman geenit ovat todiste ajoittaisesta risteytymisestä muiden alalajien kassa. Se, että kahdella noin 24 000 vuotta sitten eläneellä Euroopan nykyihmisellä ja nykyisillä ihm isillä ei ole neandertalien mtDNA:ta ei täten todista, että neandertalit ja nykyihmiset eivät koskaan risteytyneet, ja että meillä ei ole yhtään neandertaleilta perittyjä geenejä. N eandertalien ja nykyihmisten risteytym isestä ovat osoituksena m uutam at fossiiliyksilöt, joiden anatomiassa on sekä neandertalien että varhaisten nykyihmisten piirteitä. Jos neandertalien ja cro-magnonien välinen risteyty­ minen oli satunnaista ja neandertalit muodostivat vähemmistön, neandertalien äiti- ja isälinjat olisivat voineet kadota sattuman kautta. Äitilinja katoaa, jos nainen ei saa tyttäriä ja isälinja katoaa, jos mies ei saa poikia. Neandertalien äiti- ja isälinjojen katoamista on myös voinut nopeuttaa nykyihmisen kallonmuotoa

mistä j a mikä? -

Simpanssit jaetaan perinteisesti kolmeen eri alalajiin eli rotuun. Läntisellä alalajilla ei ole yhteisiä äitilinjoja muiden alalajin kanssa, kuten ei myöskään neandertaleilla ja nykyisillä ihmisillä. Lisäksi simpanssialalajin äitilinjat ovat olleet erillään yhtä kauan tai kauemmin kuin neandertalien ja nykyisten ihmisten äitilinjat. Jos simpanssien ja ihmisten kehityslinjat eriytyivät kuusi miljoonaa vuotta sitten, läntisten simpanssien äitilinjat erosivat muiden simpanssien äitilinjoista noin kaksi m iljoonaa vuotta sitten, m utta neandertalien ja nykyisin elävien ihmisten äitilinjat erosivat toisistaan vasta noin 720 000 vuotta sitten.

S t u d i a G m n e r a l i a ; Suomen kansa

Vankeudessa vuosina 1991 ja 1992 syntyneet risteytymät kuitenkin todistavat, että nämä lajit eivät ole täysin kykenemättömiä risteytymään. En tiedä, ovatko nämä risteytymät yhä elossa suvunjatkamiskyvystä puhumattakaan.

S tu d ia G en e r ali a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

suosiva valinta, jossa arkaaisen kallonmuodon omaa­ vien yksilöiden lisääntymisteho olisi ollut alhaisempi kuin nykyihmisen kallonmuodon omaavien. On myös m ahdollista, että vasta ns. takaisin risteytym ät nykyihmisiin (yksilöt joiden geeniperimästä 75 % on nykyihmisiltä ja 25 % neandertaleilta) olivat ulkonä­ könsä perusteella riittävän nykyihmismäisiä tullakseen hyväksytyksi nykyihmisväestöihin. Tässä tapauksessa neandertalien äiti- ja isälinjojen säilyminen jälkipolville olisi ollut hyvin epätodennäköistä. Joitakin neandertaleilta perittyjä tuman geenejä on kuitenkin voinut säilyä. Tätä oletusta tukee se, että pienellä osalla tuman DNA:sta ei ole syrjäytysteorian kannalta riittävän nuori afrikkalainen alkuperä. Tämä vanha euraasialainen DNA on hyvinkin voitu periä Euraasian arkaaisilta ihmisiltä, kuten neandertaleilta. Olemme ehkä perineet neandertaleilta kylm ässä pohjoisessa ympäristössä hyödyllisiä ominaisuuksia. Mahdollinen esimerkki näkyvistä piirteistä on ulkoneva nenämme, joka lämmittää ja kostuttaa tehokkaasti sisään hengitettävää kylmää ja kuivaa ilmaa. Tämän lisäksi vaalean ihonvärin ja hiustenvärin takana olevat geenivariantit on myöskin voitu periä neandertaleilta, kuten Jolly (2001) on esittänyt. Tämä tuntuu todennä­ köiseltä, koska monet pigmenttiin vaikuttavat euraa­ sialaiset geenivariantit on arvioitu vähintään 100 000 vuotta vanhoiksi. Tämän inform aation valossa eurooppalaisten tulisi yhä pitää paikka vapaana neandertaleille sukupuussa. Luiden antamaa tietoa kansojen välisistä sukulaissuhteista Sen lisäksi, että luut antavat tietoa iästä, sukupuolesta, ulkonäöstä ja evoluution v aih eista, ne auttavat selvittämään yksilöiden ja kansojen välisiä geneettisiä sukulaissuhteita. Näitä sukulaissuhteita selvitetään varsinkin kallon anatomiasta.

Selvitän ensin Euroopan kansojen kallonmuodon samankaltaisuutta jääkauden ajan eurooppalaisten nykyihm isten, eli cro-m agnonien, kalloih in 53 aivokopan ja kasvojen luuston kattavan kallonmitan avulla. Laskin näiden mittojen perusteella Euroopan kansojen keskimääräiset ns. kraniometriset etäisyydet cro-magnoneihin. Taulukko 2 (seuraavalla sivulla) esittää nämä etäisyydet suuruusjärjestyksessä. Mitä pienem pi etäisyysarvo on, sitä sam ankaltaisem pi kallonmuoto. Koska pohjoiseurooppalaisilla, varsinkin suo m alaisilla, on pienem m ät etäisyydet cromagnoneihin kuin muilla eurooppalaisilla, pohjoi­ seurooppalaisten kallot eroavat vähemmän cromagnonien kalloista kuin muiden eurooppalaisten kallot. Tämä ei ole uusi löydös, koska muutkin tutkijat ovat huomanneet pohjoiseurooppalaisten kraniometrisen samankaltaisuuden cro-magnonien kanssa.

mistä j a mikä? -

S tu ä ia G m n e r a l i a : Suomen kansa

K allon anatom ia on perim än ja ym päristön yhteisvaikutuksen tulos. Kasvuympäristö vaikuttaa kallon anatomiaan vähemmän kuin muiden luurangon osien anatomiaan. Siksi sukulaisten ja sukulaiskansojen kallonpiirteissä on samankaltaisuutta. Esimerkiksi am erikkalaiset o ikeusan trop olo git hyödyntävät tietämystään kallonmuodon muuntelusta tutkiessaan, onko tunnistamattoman vainajan kallo afrikanamerikkalaisen, euroamerikkalaisen, aasianamerikkalaisen tai Amerikan intiaanin. Tutkittavat kallonpiirteet ovat joko kallonm uotoa kuvaavia kallon m ittoja tai yksittäisiä erikoispiirteitä. Tässä artikkelissa käsittelen vain kallonm ittoihin perustuvaa kallonm uodon vertailua.

mistä j a mikä? -

S tu dia G en e r ali a: Suomen kansa

Taulukko 2: Pohjois- ja Keski-Euroopan kansojen kraniometriset etäisyydet cro-magnoneista suuruusjärjestyksessä. Etäisyys on Mahalanobis-etäisyys (x 10 ja pyöristetty ilman desimaalia) ja se on laskettu 53 kallonmitasta (Lähde: Niskanen 1998b).

Suomalaiset Ruotsalaiset Saamelaiset Irlantilaiset, skotit ja englantilaiset Venäläiset Saksalaiset Ranskalaiset Tsekit

Etäisyy: 305 351 354 389 400 412 428 460

Pohjoiseurooppalaisten kallonmuodon sam ankal­ taisuus cro-magnonien kanssa on ehkä kolmen eri tekijän yhteisvaikutuksen tulos. Ensinnäkin jääkauden ajan eurooppalaista geeniperimää on säilynyt enemmän Pohjois-Euroopassa kuin muualla Euroopassa, koska varsinkin Etelä-Eurooppaan tuli jääkauden jälkeen paljon geeniperimää Lähi-idästä. Toiseksi siirtyminen m aanviljelykseen ja karjanhoitoon tapahtui niin m yöhään P ohjois-E uroopassa, että m etsästäjäkeräilijöille ominainen kallonmuoto ei ole vielä ennät­ tänyt kokonaan kadota. Esimerkiksi suomalaisten ja saamelaisten voimakkaat poskiluut, leveät leuat ja suhteessa leveyteensä m atalat silm äkuopat ovat tyypillisiä esihistoriallisille m etsästäjä-keräilijöille, kuten cro-m agnoneille että nykyisille m etsästäjäkeräilijöille. Valinta on saattanut suosia tietynlaista kallonmuotoa Pohjois-Euroopan kylmässä ilmastossa. Täytyy muistaa, että jääkauden keskieurooppalaiset elivät hyvin samanlaisessa ilmastossa kuin nykyiset pohjoiseurooppalaiset. Käsittelen seuraavaksi Pohjois- ja Keski-Euroopan kansojen välisiä sukulaissuhteita 96 kallonmitasta

Näiden etäisyyksien valossa (katso Taulukko 3) ruotsalaisten ja venäläisten kallonmuoto poikkeaa vähiten suomalaisten kallonmuodosta. Suomalaisten ja ruotsa­ laisten kallonmuotojen samankaltaisuus ei ole yllättävää Suomen ja Ruotsin väestöhistorioiden valossa. Venäläiskallojen otokseni on joissakin analyyseissä lähellä tsekkejä ja toisissa suomalaisia, koska monet tutkim istani venäläisistä kalloista kuuluivat pohjoisvenäläisille, ja muutamat niistä ovat saattaneet olla Venäjän karjalaisia. Se, että suomalaisten etäisyys saamelaisiin on suurempi kuin muihin eurooppalaisiin kansoihin, ei ole yllät­ tävää, koska gen eettiset tutkim ukset osoittavat suomalaisten ja saamelaisten välisen etäisyyden olevan suurempi kuin suomalaisten etäisyyden useimpiin muihin eurooppalaisiin. Saam elaiset muodostavat kallonmuotonsa perusteella oman erillisen ryhmänsä Euroopassa, kuten myös geneettisten merkkitekijöiden perusteella. Tämä ei johdu siitä, että saamelaiset olisivat vähemmän eurooppalaisia kuin muut euroop­ palaiset, vaan siitä, että he polveutuvat suhteellisen pienestä määrästä kantavanhempia ja ovat olleet osittaisessa eristyksessä muista kansoista. Suomalaiset ovat kallonmuotonsa perusteella kuitenkin vähemmän erilaisia saam elaisista kuin muut eurooppalaiset heijastaen saam elaisten ja suom alaisten v älistä kanssakäymistä, joka näkyy myös suomalaisten ja saamelaisten geeneissä.

S tu d ia O m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

laskettujen kansojen välisten kraniometristen etäisyyksien valossa. Taulukko 3 esittää nämä etäisyydet. Tämä kraniometrinen sukupuu ryhmittää pohjois- ja keskieu­ rooppalaiset, kuten voisimme olettaa geneettisten sukulaissuhteiden, väestöhistorian ja maantieteellisten sijaintien perusteella. Suomalaiset ja ruotsalaiset muodos­ tavat parin; ranskalaiset ja saksalaiset muodostavat parin; venäläiset ja tsekit muodostavat parin; Brittein saarten asukkaat m uodostavat oman erillisen ryhm änsä; saamelaiset muodostavat oman erillisen ryhmän.

mistä j a mikä? -

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa

tn

rS E 3 gb pS-E. O o P. ps Sf E p: C. p f» Hl&. Ct. Ct. m. 2; o o ' ?! w P i Hr) ta o 2 aP £o*:.(£ £T 3 »3 ny.3. I— 1tO I— 11-1(jJ M\U t-> M » -JlC 0\ H-*tpuD.£a> > h -‘ ' ~ -! vOy o 'o *>«> c■ ys >5^ B J. U>^WV0 O* CD CC 83. < B Ei g co' 'olot^o^to^o 'Om ■O O t O J P O O C ^ O ^ U i H - g g* a eer 'p - § CD vJ U) OO ^i>jto

.

p

O OOUUMvjvoobOffi £ O OH-i 3oO'>'-jC3u»0\vOt3

Loppusanat Lopuksi totean, että osteologisilla ja muilla anatomisilla tutkim uksilla tulee aina olemaan tärkeä asema ihm isbiologian tutkim uksessa, varsinkin ihmisen evoluution tutkimuksessa. Nämä tutkimukset osoittavat nykyisten eurooppalaisten omaavan kallonpiirteitä, jotka on hyvin todennäköisesti peritty Euroopan neandertaleilta. Eurooppalaisten ja Lähi-idän väestöjen isot nenät ovat näkyvin näistä piirteistä. Suurin osa eurooppalaisten kallonpiirteistä on peritty Euroopan varhaisilta nykyihmisiltä eli cro-magnoneilta. Varsinkin Pohjois-Euroopassa on yksilöitä, jotka näkevät cromagnoneille ominaisia kasvonpiirteitä katsoessaan peilikuvaansa. Pohjoiseurooppalaiset eivät kuitenkaan ) edusta erillistä rotua Euroopassa, vaan pelkästään eurooppalaisten kallonmuotomuuntelun yhtä ääripäätä. Ei ole olemassa pohjoiseurooppalaista rotua l puhumattakaan suomalaisesta tai saamelaisesta rodusta.

mistä j a mikä? -

S iu d ia O m n e r a l i a : Suom en kansa

Nämä kallonm uodon v ertailu t antavat hyvin samanlaisia johtopäätöksiä kansojen välisistä geneet­ tisistä sukulaisuuksista kuin geneettiset tutkimukset, vaikka kallon anatomiaan perustuvat väestöjen väliset etäisyydet ovat pelkästään arvioita niiden todellisista geneettisistä etäisyyksistä. Täytyy myös muistaa, että naapurikansojen väliset keskimääräiset erot kallonmuodossa ovat hyvin vähäisiä verrattuna samaan kansaan kuuluvien yksilö iden v älisiin eroihin kallonmuodossa. Kansat koostuvat yksilöistä, joiden väliset erot kallonmuodossa voivat olla hyvinkin suuret. Naapurikansojen välillä on yksinkertaisesti paljon päällekkäisyyttä kallonmuodossa. Kallonmuotonsa perusteella ihmislajin äärityyppejä edustavien väestöjen välillä on välimuotoja edustavien väestöjen jatkum a, josta on vaikea löytää roturajoja. Täten kallontutkimus osoittaa molekyyliantropologisten tutkim usten tavoin, että ihm islajia on vaikea tai mahdoton jakaa rotuihin.

S tu d ia l ^ ^ n e r a l i a : Suomen kansa

-

mistä j a mikä?

Lähdeviitteet Brace, C. & Tracer, D. (1992): Craniofacial continuity and change: a comparison of Late Pleistocene and recent Europe and Asia. Akazava, T. et ai. (eds.) The Evolution and D isp ersal o fM o d em Humans in A sia , pp. 439-471. Tokyo: Hokusen-Sha. Cann, R., Stoneking, M. & Wilson, A. (1987): Mitochondrial DNA and human evolution. N ature 325:31-36. Caramelli, D., Lalueza-Fox, C , Vernesi, C., Lari, M., Casoli, A., Mallegni, F., Chiarelli, B., Dupanloup, I., Bertranpetit, J., Barbujani, G. & Bertorelle, G. (2003): Evidence for a genetic discontinuity between Neandertals and 24,000-year-old anatomically modern Europeans. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 100:6593-6597. Cave, A. & Straus, W. (1957): Pathology and posture of Neanderthal man. Q uaterly Review ofB iolog y 32:348-363. Churchill, S. & Smith, F. (2000): Makers of the early Aurignacian of Europe. Yearbook o fP h y s ic a l Anthropology 43:61-115. Deinard, A. & Kidd, K. (2000): Identifying conservation units within captive chimpanzee populations. A m erican Jo u rn a l o fP h y sic a l Anthropology 111:25-44. Duarte, C., Maurfcio, J., Pettitt, P., Souto, P., Trinkaus, E., van der Plicht, H. & Zilhäo, J. (1999): The early Upper Paleolithic human skeleton from the Adrigo do Lagar Velho (Portugal) and modern human emergence in Iberia. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 96:7604-7609. Frayer, D. (1992): The persistence of Neanderthal features in postNeanderthal Europeans. Bräuer, G. & Smith, F. (eds.) Continuity and Replacem ent: C ontroversies in Homo sapiens Evolution, pp.179188. Rotterdam: A.A. Balkema. Gagneux, P. (2002): The genus Pan: population genetics of an endangered outgroup. Trends in Genetics 18:327-330. Gagneux, R, Gonder, M., Goldberg, T. & Morin, P. (2001): Gene flow in wild chimpanzee populations: what genetic data teli us about chimpanzee movements over Space and time. Philosophical Transactions o f the R oyal Society, S eries B 356:889-897. Gutierrez, G., Sanchez, D. & Marin, A. (2002): A reanalysis of the ancient mitochondrial DNA sequences recovered from Neandertal bones. M olecu lar B iology and Evolution 19:1359-1366. Harding, R., Healy, E., Ray, A., Ellis, N., Flanagan, N., Todd, C., Dixon, C., Sajantila, A., Jackson, I., Birch-Machin, M. & Rees, J. (2000): Evidence for variable selective pressures at MC1R. Am erican Jo u rn a l o f Human Genetics 66:1351-1361. Holloway, R. (1985): The poor brain of Homo sapiens neanderthalensis:

S Uulia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

see what you please. Grine, F. (ed.) A ncestors: The H ard Evidence, pp.319-324. New York: A. Liss. Jolly, C. (2001): A proper study of mankind: analogies from the papionin monkeys and their implications for human evolution. Yearbook o f PhysicalA nthropology 44:177-204. Jones, J. (1993): The Language o f The Genes. London: Harper Collins. Kaessman, H., Wiebe, V. & Pääbo, S. (1999): Extensive nuclear DNA sequence diversity among chimpanzees. Science 286:1159-1162. Klein, R. (1999): The Human C areer. Human B iological and C ultural Origins. 2nded. Chicago: The University of Chicago Press. Krantz, G. (1980): Sapienization and speech. Current Anthropology 21:773-792. Krings, M., Capelli, C., Tschentsher, F., Geisert, H., Meyer, S., von Haesler, A., Grosschmidt, K., Possnert, G., Paunovic, M. & Pääbo, S. (2000): A view of Neandertal genetic diversity. Nature Genetics 26:144-145. Krings, M., Geisert, H., Schmitz, R., Krainitzki, H. & Pääbo, S. (1999): DNA sequence of the mitochondrial hypervariable region II from the Neandertal type specimen. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 96:5581-5585. Krings, M., Stone, A., Schmitz, R., Krainitzki, H., Stoneking, M. & Pääbo, S. (1997): Neandertal DNA sequences and the origin of modern humans. C ell 90:19-30. Lieberman, D. (1998): Sphenoid shortening and the evolution of modern human cranial shape. Nature 393:158-162. Lieberman, P. & Crelin, E. (1971): On the speech of Neanderthal man. Linguistic Inquiry 2:203-222. Manzi, G., Mallegni, F. & Ascenzi, A. (2001): A cranium for the earliest Europeans: phylogenetic position of the hominid from Ceprano, Italy. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 98:10011-10016. Morin, P, Moore, J., Chakraborty, R., Jin, L., Goodall, J. & Woodruff, D. (1994): Kin selection, social structure, gene flow, and the evolution of chimpanzees. Science 265:1183-1201. Niskanen, M. (1994): A n E xploratory Craniom etric Study o f Northern and C en tral Europeans Populations. Ph.D. dissertation, Washington State University. Pullman, Washington. Niskanen, M. (1998a): Uralilaisen kieliperheen alkuperä fyysisen antropologian näkökulmasta. M uinaistutkija 4/1998:12-21. Niskanen, M. (1998b): The genetic relationships of Northern and Central Europeans in light of craniometric measurements and gene frequencies. Julku, K. & Wiik, K. (eds.) The Roots ofP eo p les and Languages o f Northern E urasia, pp. 134-150. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r ali a: S uom en kansa

Niskanen, M. (2002): Neandertalien kohtaloja eurooppalaisten nykyihmisten alkuperä. M uinaistutkija 4/2002: 2-17. Nordborg, M. (1998): On the probability of Neanderthal ancestry. Am erican Jo u rn a l ofH um an Genetics 63:1237-1240. Ovchinnikov, I., Götherström, A., Romanova, G., Kharitonov, V., Liden, K. & Goodwin, W. (2000): Molecular analysis of Neanderthal DNA from the northem Caucasus. N ature 404:490-493. Relethford, J. (2001): Ancient DNA and the origin of modem humans. Proceedings o f the N ational Academ y o f Science, USA 98:390-391. Roebroeks, W. (2001): Hominid behaviour and the earliest occupation of Europe: an exploration. Jo u rn a l ofH um an Evolution 41:437-461. Smith, F., Trinkaus, E., Petitt, P., Karavanic, I. & Paunovic, M. (1999): Direct radiocarbon dates for Vindija G and Velika Pecina Late Pleistocene hominid remains. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 96:12281-12286. Schmitz, R., Serre, D., Bonani, G., Feine, S., Hillgruber, F., Krainitzki, H., Pääbo, S. & Smith, F. (2002): The Neandertal type site revisited: interdisciplinary investigations of skeletal remains from the Neander Valley, Germany. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 99:13342-13347. Schulz, H.-P, Eriksson, B., Hirvas, H., Huhta, R, Jungner, H., Purhonen, P., Ukkonen, P. & Rankama, T. (2002): Excavation at Susiluola Cave. Suomen M useo 2002:5-45. Stringer, C. (2002): Modern human origins: progress and prospects. Philosophical Transactions o f the R oyal Society, Series B 357:563579. Stringer, C. & Andrews, P. (1988): Genetic and fossil evidence for the origin of modern humans. Science 239:1263-1268. Stringer, C. & Gamble, C. (1993): In S earch o f the Last N eanderthals. London: Thames and Hudson. Stringer, C., Trinkaus, E., Roberts, M., Parfitt, S. & Macphail, R. (1998): The Middle Pleistocene human tibia from Boxgrove. Jo u rn a l ofH um an Evolution 34:509-547. Svoboda, J., van der Plicht & Kuzelka, V. 2002: Upper Paleolithic and Mesolithic human fossils from Moravia and Bohemia (Czech Republic): some new 14C dates. Antiquity 76:957-962. Takahata, N., Lee, S.H. & Satta, Y. (2001): Testing multiregionality of modem human origin. M olecu lar Biology and Evolution 18:172-183. Templeton, A. (2002): Out of Africa again and again. Nature 416:45-50. Trinkaus, E., Milota, S., Rodrigo, R., Mircea, G. & Moldovan, O. (2003a): Early modem human cranial remains from the Pestera cu Oase, Romania. Jo u rn a l ofH um an Evolution 45:245-253. Trinkaus, E., Moldovan, O., Milota, Stefan, Bilgar, A., Sareina, L., Athreya, S., Bailey, S., Rodrigo, R., Mircea, T., Higman, T., Ramsey,

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

C. & van der Plick, J. (2003b): An early modern human from the Pestera cu Oase, Romania. Proceedings o f the N ational Academ y o f Sciences, USA 100:11231-11236. Vervaecke, H. & Elsacker, V. (1992): Hybrids between common chimpanzees (Pan troglodytes ) and pygmy chimpanzees (Pan paniscus) in captivity. M am m alia 56:667-669. White, T., Asfaw, B., DeGusta, D., Gilbert, H., Richards, G., Suwa, G. & Howell, F. (2003): Pleistocene Homo sapiens from Middle Awash, Ethiopia. Nature 423:742-751. Wolpoff, M. (1999): Paleoanthropology. 2nded. Boston: McGraw-Hill. Wolpoff, M. & Caspari, R. (1997): Race and Human Evolution: A F a ta l A ttraction. Boulder, CO: Westview Press. Yu, N., Zhao, Z, Fu, Y.-X., Sambuughin, N., Ramsay, M., Jenkins, T., Leskinen, E., Patthy, L., Jorde, L., Kuromori, T. & Li, W.-H. (2001): Global pattern of human DNA sequence variation in a 10-kb region on chromosome 1. M o lecu lar B iology and Evolution 18:214-222.

S tudia G en e r ä l l ä : Suomen kansa - mistä j a mikä?

K

ulon en

F il o s o f i a n

tohtori

M

ik a

L avento

K iv ik a u d e sta rau tak au teen

G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

l l a -M a ija

U ralilaiset ja in d o eu ro o p p alaiset

tudia

P r o fe sso r i U

S

ALKUKOTIA ETSIMÄSSÄ 20 000 eKr - 1 eKr

S tudia G en e r ali a: Suom en kansa -

mistä j a mikä?

U ralilaiset ja in d o eu ro o p p alaiset

Suomen kansan juurien etsintä vaatii monitieteistä läh estym istap aa, m ikä näkyy jo lu en tosarjassa pidettyjen esitelmien —ja tämän julkaisun artikkeleiden —oppiaineiden kirjossa. Mistä on Suomen kansa peräisin ja mikä se on? Yritän vastata kysymykseen kielitieteen näkökulmasta. Keskityn tehtävänannon m ukaisesti viim eisiin 20 000 esik ristilliseen vuosituhanteen. Kuten jäljempänä ilmenee, en pysty tätä koko aikaskaalaa hyödyntämään, mikä johtuu oman tieteen alan i k ielitieteen m enetelm ien rajallisuudesta. Ensimmäinen seikka, jota tässä yhteydessä onkin pohdittava, on se, miten kansan alkuperä ja ominais­ laatu on suhteessa sen käyttämään kieleen. Onhan tunnettua, että niin sanottu Suomen kansa koostuu useista kieliryhmistä; olisi siten ainakin karkeahkoa yksinkertaistusta väittää, että nykyisen Suomen kansan k iele llise t juuret o lisivat vain suomen kielessä. Kuuluuhan Suomen vanhoihinkin kansallisiin kieliin suomen lisäksi myös kolme saamen kieltä sekä ruotsi, puhumattakaan uudemmista viimeisten vuosisatojen ja -kymmenten tulokkaista alkaen romanikielestä, tataarista ja venäjästä päätyen vietnamiin, somaliin, kurdiin ja kymmeniin m uihin maahanm uuttajien äidinkieliin. Suomalaisen identiteetin kannalta on kuitenkin tu llu t tavaksi puhua Suomen kansan alkuperän selvittäm isen yhteydessä nimenomaan suomen kielen alkuperästä ja ominaislaadusta. Mutta myös siihen tarvitaan p aitsi u ralistiik kaa — suom ensukuisten kielten tutkim usta — myös indoeurooppalaisten kielten historian selvittelyä. Suomen kielen alkuperän etsimisessä käytetään usein sanaa alkukoti. Sana on läh tö isin h isto riallisen kielitieteen 1800-luvun tavoitteista. Kun 1700—1800

S tudia-G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Professori Ulla-Maija Kulonen

S .tudia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

-lukujen taitteessa oli ymmärretty, että pitkin Venäjän maata sekä pohjoista ja itäistä Eurooppaa puhuttiin kieliä, jotka näyttivät olevan sukua toisilleen, haluttiin hyvin pian selvittää kaksi asiaa: mitkä kaikki kielet olivat liitettävissä tähän yhteiseen suomensukuiseen kieliperheeseen, ja mistä tämä perhe oli saanut alkunsa. Haettiin siis maantieteellistä aluetta, jolta laajeneva kielikunta olisi muodostanut kielten nykyisen (ja silloisen) moninaisuuden. Tätä halusi mm. M. A. Castren selvittää pitkillä ja kohtalokkaiksi käyneillä m atkoillaan Siperiassa 1840-luvulla. A lkukoti on sanana joutunut viime aikoina huonoon huutoon. Koko käsite on viimeaikaisessa suomalaisten juuria koskevassa keskustelussa, erityisesti siinä, joka on vellonut Kalevi Wiikin kirjan Eurooppalaisten juuret (2002) ympärillä, haluttu leimata vanhakantaiseksi haihatteluksi. Alkukodin etsintä on haluttu liittää myyttiin kansojen vaelluksista lähes raamatullisessa mielessä. Kysymystä mahdollisesta suomalaisten alkukodista — tai alkukodeista — ei siis voi ratkaista vain yhden tieteenalan, kuten kielitieteen keinoin. Menneisyyttä eri kannoilta tutkivat tieteenalat antavat kysymykseen erilaisia vastauksia. Siksi saattaakin olla tarpeellista, tässä tilanteessa, jossa nyt olemme, kun juurten etsintä elää intensiivistä vaihetta, puhua useista mahdollisista alkukodeista. Eri tieteenalojen tutkim ustulosten yhteensovittaminen on prosessi, jonka kuluessa voi­ daan päästä yhteisymmärrykseen siitä, kuinka monia alkukoteja on oletettava ja minkä kokoisia ja minkä laatuisia komponentteja suomalaisten alkuperässä kulloisenkin alkukodin jälkeläiset edustavat. Edes puhumamme kielen kannalta, vaikka käsittäi­ simme sen tarkoittavan vain suomen kieltä, ei ole yksiselitteisen selvää se, että kielelliset juuremme o lisiv at vain u ralilaisten kielten m ahdollisessa alkukodissa. Onhan kielessämme läsnä myös vahva indoeurooppalainen osatekijä, ehkä muitakin kompo­

Euroopan kielet 20 000 vuotta sitten Lähdemme siis otsikon mukaisesti liikkeelle vuodesta 20 000 e.K.r. Tuolloin Pohjois-Eurooppaa peitti jää, sen eteläreunan aroilla liikkui mammutin metsästäjiä. Nykyihminen oli saapunut Eurooppaan suunnilleen saman verran aikaisemmin, ja neandertalilaiset olivat hävinneet noin 10 000 vuotta aiemmin. Näiden lukujen olisi tarkoitus auttaa kuulijoita hahmottamaan, missä suhteessa nykyaikaan olem m e, kun puhumme tällaisista aikaskaaloista. Tulen vähän myöhemmin esittämään, mitä kielihistoria kertoo nykyisten kielten esivaiheista. Rehellinen kielentutkija ei voi väittää tietävänsä mitään 20 000 vuoden takaisista kielistä. Vaikka itse emme välttäm ättä huomaakaan kielen muuttumista, se on kuitenkin luonnollisissa kielissä niin nopeaa, että muutamaa tuhatta vuotta vanhemmat kielen vaiheet ovat auttam attom asti tutkimuksen tavoittamattomissa. Sen perusteella, mitä nykyisten luonnonkansojen kielistä tiedetään, voimme kuitenkin p äätellä jotain 20 000 vuoden takaisesta kielitilanteesta. Ihmisyhteisöt ovat olleet pieniä, ja kielten kirjo on ollut ihmismäärään nähden huomattavan suuri. Pienet kielet eivät välttämättä ole olleet läheistä sukua keskenään,

S tu d ia G m n e r a l i a ; Suomen kansa - mistä j a mikä?

nentteja. Juuri siitä syystä meidän tulee oman kielellisen historiamme ymmärtämiseksi tarkastella molempien suurten eurooppalaisten kielikuntien, suom alais­ ugrilaisen ja indoeurooppalaisen, historiaa. Sitä paitsi mahdollisuuksia kielellisten alkukotien yhdistämiselle m aantieteellisiin alueisiin on indoeurooppalaisten kielten puolella enem m än, ja täm ä on otettava huomioon myös uralistiikassa. Voi sanoa, että meillä uralilaisilla ja indoeurooppalaisilla onneksi on tämä kohtalonyhteys. Ilman sitä tieto uralilaisten kielten muinaisista puhuma-alueista voisi olla ainakin osittain epävarmemmalla pohjalla.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa

jos sukulaisia lainkaan. Suuret kielikunnat, sellaiset kuin suomalais-ugrilainen ja indoeurooppalainen tällä hetkellä, ovat maailman mitassa harvinaisia. Molemmat ovat syntyneet suotuisan ekspansion tuloksena. Esimerkkinä kivikautisesta luonnon kielitilanteesta m ainitaan usein Uusi G uinea, jossa suhteellisen pienellä alueella puhutaan satoja kieliä, jotka kuuluvat eri kielikuntiin. Siperiassa vielä joitakin vuosisatoja sitten, ennen venäläisten saapumista, on puhuttu monia ns. paleosiperialaisia kieliä, joista useimmat ovat isolaatteja, ts. ne eivät ole sukua keskenään. Yksityiskohdat kielistä eivät ole kielihistorian tavoitet­ tavissa. Meillä ei ole tietoa siitä, millaisia sanoja kielissä on käytetty eikä edes sitä, millaisia ne ovat olleet rakenteeltaan: ovatko ne m uistuttaneet enemmän kiinaa, jossa lauseet muodostetaan lukuisten pikkusa­ nojen avulla ilman sanojen taivutusta, vai kenties suomea tai turkkia, joissa sanat ovat pitkiä ja sisältävät runsaasti taivutuspäätteitä. Todennäköisesti molempia tyyppejä on esiintynyt. Se, minkä näistä kielistä suhteellisella varmuudella voimme sanoa on, että 20 000 vuoden takainen ihmiskieli on ollut periaatteessa yhtä kehittynyttä kuin nykyisetkin kielet. Sanojen määrä on saattanut olla elinkeinojen yksinkertaisuuden takia rajallisempi, mutta kieliopillisesti ne ovat olleet täydellisiä, moderneihin verrattavia kieliä, eivätkä missään tapauksessa primitiivisiä alkukieliä, jollaisia pitäisi hakea satojen tuhansien vuosien takaa Afrikasta. Mikä silloisten kielten suhde on maailmassa nykyisin puhuttaviin k ieliin , on m ahdoton tehtävä ratkaistavaksi. Välilliset todisteet, ennen kaikkea muut tieteenalat, joita juurten etsinnässä hyödynnetään, eivät välttämättä auta kielten identifioinnissa: Vanha totuus kielihistorian ja arkeologian suhteesta on se, että ruukunsirpale ei kerro, mitä kieltä sen käyttäjä on puhunut. N ykyään ei ehkä ajatella aivan näin yksioikoisesti, kun on tunnustettu, että tekniikan ja sanaston kehitys kulkevat käsi kädessä. Tämä avaa

Kielihistorian keinoista ja rajoituksista Miten kielten historiaa sitten tutkitaan? Monista kielistä on olemassa hyvinkin vanhoja kirjallisia dokumentteja, ja esimerkiksi kreikan kielen kehityksestä tai latinan muuttumisesta Rooman valtion eri alueilla italian, ranskan, espanjan, portugalin ja romanian kieliksi meillä on tätä kautta saatavissa paljonkin tietoa. Jos verrataan vaikkapa ranskaa latinaan, saadaan samalla kuva siitä, miten kieli muuttuu runsaan tuhannen vuoden aikana hyvinkin toisenlaiseksi. Suomen­ sukuisista kielistä oikeastaan vain unkarin kehitystä voidaan tutkia k irjallisista dokum enteista, niistä vanhimmat ovat pian tuhatvuotiaita. Suomen kieli sen sijaan on varsin nuori: se, mitä nykyisin sanomme suomen kieleksi, ei oikeastaan ole vanhempi kuin sen kirjalliset juuret, joilla on ikää 500 vuotta. Ennen tätä kirjallista suomen kieltä, josta periytyy se yleissuomi, jota nykyään käytämme, täällä puhuttiin lounais­ suom alaisia, pohjalaisia, häm äläisiä, savolaisia ja karjalaisia murteita, joilla ei ollut edes sellaisia tiiviitä yhteyksiä toisiinsa kuin nykyisin. Niitä kielen vaiheita, joihin kirjoitetut lähteet eivät yllä, ja varsinkin kielten välistä sukulaisuutta ja suku­ kielten yhteistä varhaishistoriaa, tutkitaan vertailevan

mistä j a mikä? -

S tudia G en e r a i ia: Suomen kansa

tiettyjä ovia menneisyyteen. Vanhimmat tunnetut arkeologiset kulttuurit ovat kuitenkin »mykkiä» ja tällä tietoa sellaisiksi jäävätkin. Genetiikan keinoin voidaan taas pureutua paljon syvemmälle ihmisen fyysiseen historiaan kuin hänen ajatusm aailm aansa hänen kielensä perusteella. Siksi tai silti on perusteetonta liittää muinaisia populaatioita nykyisiin kieliin tai edes niiden taustalla oleviin kantakieliin. Kielet 20 000 vuotta sitten olivat siis kehittyneitä, periaatteessa samanlaisia kuin nykyisetkin, mutta eivät välttämättä sukua nykyisille kielille, ts. niiden edeltäjiä. Tämän todentamiseen eivät kielihistorian keinot riitä.

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

kielitieteen keinoin. K oska k irja llise t läh teet puuttuvat, voidaan kieliä toisiinsa vertailemalla saada vain suhteellisia ajoituksia, kuten että jokin kielellinen muutos on tapahtunut aikaisemmin kuin jokin toinen, tai että tietty äänteenmuutos on tapahtunut yhden lain asan avirran jälkeen m utta ennen seuraavaa. Esimerkiksi kantasuomalaisesta ti-yhtymän muuttu­ misesta si-yhtymäksi tiedämme, että se on tapahtunut kantasuom alaisten ja b alttilaisten inten siivisten kontaktien jälkeen, koska balttilaisperäinen sana *tilta(s) on nykyisin muodossa silta. Koska sama muoto on kaikissa lähisukukielissämme, tiedämme myös, että muutos on tapahtunut ennen kuin kantasuomi alkoi muuttua nykyisiksi erillisiksi itämerensuomalaisiksi k ielik si. Jo niin kin vanha kantaskandinaavinen lain asan a kuin tina on saatu suom een täm än m uutoksen lakattu a v aiku ttam asta, koska siinä sananalkuinen ti- on säilynyt muuttumattomana. Tätä on suhteellinen kronologia. Absoluuttiset ajoitukset kielellisille muutoksille ja historiallisille kielivaiheille ovat arvailujen varassa, ellei niitä voida selvästi kytkeä johonkin toisen tieteenalan, lähinnä arkeologian tuloksiin. Tyypillinen tällainen seikka saattaisi olla vanhojen, teknisiä uudistuksia tarkoittavien sanojen tai sellaisen sanan lainautumisen ajoittaminen yhteen arkeologisen löydön kanssa. Vanhim pana arkeologiaan kytkettävänä indoeurooppalaisperäisenä lainasanana on esitetty suomen ja muiden suomalais-ugrilaisten kielten sanaa pata (m ansin puut, englannin pot), joka liittyy m ah d o llisesti saviruukkujen , siis keram iikan, valmistuksen omaksumiseen. Se, kuinka pitkälle historiallis-vertailevan kielentut­ kimuksen keinoin on mahdollista päästä, on epäselvää juuri absoluuttisten ajoitusten epävarmuuden takia. Yleensä puhutaan maksimissaan 10 000 vuodesta, mutta perustellut ajoitukset niin indoeurooppalaisella kuin uralilaisellakin puolella jäävät noin puoleen tästä. 1980-luvulla ajoituksia varhennettiin merkittävästi,

Omaa ja lainattua Jotta saisimme jonkin käsityksen siitä, mitä kielen suomalais-ugrilaisuudella (uralilaisuudella) tai indoeu­ rooppalaisuudella oikein tarkoitetaan, tarkasteltakoon vielä lyhyesti, millaisia tuloksia historiallis-vertailevan kielitieteen perustuloksena saadaan. Suomen kielellähän on paljon yhtäläisyyksiä kaikkiin sitä ympäröiviin kieliin. Kielessä kielioppi ja sanasto ovat kaksi keskeistä tekijää, ja kielen muuttuessa nämä kaksi elementtiä muuttuvat eri tavalla: Sanasto on kielen avoin luokka, joka voi lisääntyä rajattomasti. Siksi uudennokset tapahtuvat herkimmin sanastossa: uusia sanoja rakennetaan kielen omista aineksista tai lainataan muista kielistä. Lainaaminen on oikeastaan väärä sana kielen ainekselle, jota sen ottajan ei ole koskaan tarkoitus palauttaa, mutta tämä on valitettava yleiseurooppalainen terminologinen omituisuus. Sanoista melkein kaikki, pronomineja (minä, sinä, se, tuo, mikä jne.) ehkä lukuun ottamatta, voidaan vaihtaa vaikkapa pintamuotisiksi englannin sanoiksi, mutta niin

S tuella G en e r ali a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

mutta tuolloin oletettiin vielä, ehkä osin virheellisesti, useita peräkkäisiä kielen jakautumisia sukupuumallin mukaan. Ajateltiin, että yhdestä rungosta versovat sukupuun oksat olisivat jakaantuneet säännöllisin väliajoin ja muodostaneet aina välikantakieliä, joiden säännöllisen jakautum isen tuloksena puolestaan olisivat syntyneet nykyiset kielet. Koska malli kielikunnan jakautumisesta nykyään on jossain määrin toisenlainen ja välikantakielten status on olennaisesti muuttunut, vaikuttaa tuo 5000 vuoden aikaskaala uralilaisten kielten historiankirjoituksen ulottuvuudeksi aika realistiselta. On siis syytä vielä kerran korostaa, että tämän kaukaisemmassa mennei­ syydessä ei uralilaisista kielistä tai mistään uralilaisesta kielimuodosta, kantauralista tms. ole mielekästä puhua. Saati suomen kielestä.

S tu d ia G en e r a li a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

kauan kuin niistä muodostetaan lauseita käyttämällä suomen kielen päätteitä ja soveltamalla suomenkielisen lauseen rakennussääntöjä, kieli on suomea. Tämä kieliopillinen pohja on hyvin hidas muuttumaan. Kieliopillisia päätteitä ei juuri vaihdeta toisiin, vaikka niissä voikin tapahtua yksittäisiä äänteellisiä muutok­ sia. Siksi kielioppi kertoo eniten kielen alkuperästä, sen ns. geneettisestä alkuperästä, siitä minkä kielten kanssa se muodostaa kieliperheen. Tämä on suomen kielen uralilaisuus. Kieliopin lisäksi siihen kuuluu muutaman sadan keskeisimmän sanan perussanasto ja niistä muodostetut lukuisat johdokset. Sanat ovat herkkiä siirtym ään kielestä toiseen. Parhaiten tätä osoittavat kulttuurisan at, uusien k u lttu u rik äsitteid en n im itykset, tekniikkaan, elinkeinojen keh ittym iseen , uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvät uudistukset ja niitä tarkoittavat sanat. Koska suomen kieli edeltäjineen on ollut jatkuvasti tiiviissä yhteydessä indoeurooppalaisiin kieliin, on suomen kielessä nykyään valtava määrä indoeurooppalaisperäistä sanastoa. Nämä sanat kerto­ vat siitä, että kielet - ja tietysti myös niitä puhuneet ihmiset - ovat olleet yhteydessä keskenään. Se, kuinka laa jalti nämä lain atu t sanat esiin tyvät suomen sukukielissä ja millaisia äänteenmuutoksia niissä on tapahtunut, taas puolestaan auttaa meitä sijoittamaan niitä eri-ikäisiin kerrostumiin. Lisäksi sanan äänneasu ja merkitys useimmiten antavat selvän viitteen siitä, mistä indoeurooppalaisesta kielimuodosta mikäkin sana on lainattu. Miten alkukoteja etsitään? Kun etsitään kantakielten alkukoteja, maantieteellisiä alueita, joilla oletettuja kantakieliä voidaan olettaa puhutun, on käytössä en sisijaisesti kahdenlaisia välineitä: Jotain alkukodin mahdollisesta sijainnista voidaan päätellä siitä, m illainen on kielikuntaan

k u u lu v ie n k ie lt e n n y k y in e n ta i h is t o r i a llin e n levin n eisyys. M itä enem m än tied etään h istoriallisesta le v in n e is y y d e s tä , sen p a re m p i, o lla a n h a n s illo in läh em p än ä alkutilaa. M itään ab solu u ttista alkutilaa ei tie te n k ä ä n v o id a s a a v u tta a . E h k ä o n v ie lä k e rra n k o ro stetta va , että nyt p u h u taan van h im m asta kielitie­ te e n k e in o in s a a v u te tta v a s ta re k o n s tru k tio ta s o s ta , k e s k e n ä ä n s u k u a o le v ie n k ie lt e n y h t e is e s t ä k a n ta k ielestä . U ra lila is te n k ie lte n h is to ria llis ta le v in n e is y y ttä on d o k u m en to itu h yvin vähän. Siksi m eidän on tyydyttävä aika pitk älti n yk yp äivän k arttak u vaan ja yh d istettävä s iih e n k ie lih i s t o r ia n t e o r ia n k y s y m y k s iä . T ä s tä alem p an a. In d o e u ro o p p a la is te n k ie lte n p u o le lla on sa a v u tettu lu o te tta v ia tu lo k sia y h d istäm ällä san ojen h is to ria s ta ja le v ik is tä sa a tu a tie to a a rk e o lo g is iin löytö ih in . T ällä tavoin yh d istetyt tied o t an tavat paitsi p a ik a llis ta lu o te tta v u u tta m y ö s k o n k re e ttis ia a jo i­ tuksia, koska esineitä vo id a a n ajoittaa ab soluu ttisella asteikolla, kielen m en n eisyyttä ei voida. K ielik u n tien va rh a iset k o n tak tit p u olestaan tu k evat edellä m ainituin ta v o in esitettyjä p äätelm iä sitä kautta, että k o n tak tit kielten välillä ed ellyttävät m aan tieteellistä läheisyyttä.

S tu dia G en e r ä li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Uralilaiset kielet kartalla

S t u d i a G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Kielialueen laajeneminen ja alkukoti U r a lila is te n k ie lte n n y k y in e n le v in n e is y y s n ä k y y k a rta lla . P a ljo n v a n h o ja k ir ja llis ia d o k u m e n tte ja s e u d u is ta , jo illa u ra lila is ia k ie liä a ik a ise m m in o n pu h u ttu , ei ole. A in o a seikka, josta on dokum entteja, o n u n k arilaisten su h teellisen m yö h äin en siirtym inen n y k y is ille a s u in s e u d u ille e n . V ie lä a ja n la s k u m m e e n s im m ä is in ä v u o s is a t o in a tie d e tä ä n u n k a rila is ia asuneen nykyisen B ask o rto stan in alueella. T äm ä tieto o n a lk u k o d in m ä ä r it t e ly n k a n n a lta k e s k e in e n . T odennäköisin va ih to eh to suppealle alkukodille kieli­ kunnan sisällä, varsin k in kun on kyseessä kielikunta, jo k a m u o d o sta a k ie lik e tju n , k u ten u ra lila ise t k ie le t te k e v ä t, o n alu e, jo k a sija itse e k e tju n k e sk io sa ssa (m ieluum m in kuin jo m m assa kum m assa laidassa) ja jo ssa lisäksi p u h u taan su h teellisen suppealla alueella u se ita to is ille e n e tä ise sti su ku a o le v ia k ieliä. J u u ri tällainen alue k artalta löytyy. Se o n oheiselle kartalle m e r k ity is tä re n k a is ta k e s k im m ä in e n : sen s is ä lle m ah tu vat n ykyisistä uralilaisista kielistä niin m o rd va, m ari kuin ud m u rttikin ja lisäksi unkarilaisten alkukoti V o lg a n itäp u olella. K ie lia lu e e n la id o illa o n se lv ä sti g e n e e ttis-a re a a lisia y k sik ö itä k u te n itä m e re n s u o m i-s a a m e ja o b in u g risam ojed i. N äillä on yh teisiä p iirte itä , jo tk a vo id a a n m a h d o llise sti selittää jo k o alu een k ielten yh teisek si historialliseksi kehitykseksi (kuten jo tk in suom elle ja saam elle y h te is e t ä ä n te e n m u u to k se t ja m u o to -o p in yhtäläisyydet) tai alueella kielten erilaistum isen jälkeen le v in n e ik s i u u d e n n o k s ik s i tai v a n h o je n p iirte id e n yh teisik si säilym iksi. K ielih isto rian teorian m ukaan lisäksi kielialueen laaje­ tessa sen laajenem iskeskuksessa tapahtuu suhteellisesti en iten m u u toksia, ja van h a k a n ta iset p iirte et säilyvät reuna-alueilla, siellä, jon n e kielialue laajenee. T äm ä on to d ettavissa suppeam m assa m itassa m yös esim. itäm e­ re n s u o m a la is te n k ie lte n S u o m e n la h te a k ie r tä v ä llä ja tk u m o v y ö h y k k e e llä sa m o in ku in sa a m e laisk ielten

Sanat ja ympäristö Jos halutaan kieleen itseensä sisältyviä perusteluita sille, millaiselle alueelle uralilaisen kielikunnan laajene­ miskeskus —sanottakoon sitä vaikka alkukodiksi —olisi järkevää sijoittaa, niin kannattaa tietysti katsoa, millaisia ovat alkuperältään suomen kielen maastoon ja ympäristöön liittyvät sanat. Vanhinta kerrostumaa edustavat siis sellaiset sanat, joilla on hyvin laaja

mistä j a mikä? -

S tuella G en e r ali a: Suomen kansa

nauham aisella alueella pohjoisessa. Reuna-alueet, periferiat, ovat säilyttäneet vanhoja ominaisuuksia, tai niistä puuttuu keskialueen uudennoksia. Koko kieli­ kunnan mitassa hyviä esimerkkejä tästä on vaikkapa kaksikko, arkaistinen numerus, joka esiintyy vain Siperian puoleisissa kielissä obinugrin-samojedin alueella ja lännessä saamen kielissä. Se ilmenee mm. siten, että me-pronomineja on kaksi, toinen kahta henkilöä tarkoittava ja toinen kolmea tai useampaa henkilöä tarkoittava, samoin te ja he-pronomineja on kaksi erilaista; Siperian kielissä näkyy myös uralilaisten kielten vanha taivutusjärjestelmä, jossa kala = yksi kala, *kalak = kalat, joita on 2, *kalat = kalat joita on enemmän kuin 2. Keskusalueen uudennoksista silmään pistävimpiä ovat marin, mordvan, udmurtin ja unkarin nopeat ja jyrkät vokaalimuutokset ja sanojen voimakas kulum inen, eri tavoin runsastun ut verbien ja substantiivien taivutusjärjestelmä sekä (unkaria lukuun ottamatta) muutokset sanapainossa. Kielellinen analyysi viittaa siihen, että uralilaiset kielet ovat syntyneet kielialueen itä-länsi -suuntaisen ketjun venymisen tuloksena; sanasto viittaa siihen, että lähtö­ kohta on ollut sisämaassa ja metsävyöhykkeellä. Ketjun kielet ovat voineet suhteellisen pitkäänkin olla lähellä toisiaan; analogian tarjoaa nykyisten saamen kielten ketju, jonka pituus Jäämeren rannikkoa pitkin on n. 1500 km ja vierekkäisten kielten puhujat ymmärtävät aina toisiaan, mutta reuna-alueen kielet ovat toisistaan jo huomattavasti loitontuneet.

S fu d ia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

levikki nykyisissä uralilaisissa kielissä. Tämä on se osa sanastoa, joka on ollut olemassa kielessä jo ennen kuin se on aloittanut alueellisen laajenemisensa. Tästä urali­ laisten kielten vanhimmasta kerrostumasta löytyy aika paljon puun nimiä, kuten kuusi ja koivu, mikä viittaa alkukodin sijaintiin metsävyöhykkeellä, jossa on meille tuttua kasvillisuutta. Tämän perusteella ainakin aroalue alkukotina sulkeutuu pois. Lisäksi tähän kerros­ tumaan kuuluu sana joki, joka viittaa tärkeään kulku­ reittiin. Lukuisten metsäneläinten ohella varsinkin kalat ovat mielenkiintoisia, koska ne kertovat enemmän kuin arvaammekaan. Vanhimpiin kalannimiin lukeutuu mm. särki ja säyne. Ne saattavat tuntua kovin vähän infor­ m atiiv isilta, m utta kalojen nim iin liittyy m uita, kertovampia sanahistorian yksityiskohtia. Tärkeät merestä pyydettävät saaliskalat ovat itämerensuomalai­ sissa k ielissä nuorem pia tu lo kkaita, b alttilaista alkuperää. Näitä ovat ennen kaikkea lohi ja ankerias, joista edellinen tavataan balttilaisperäisenä myös saam essa. Myös sana m eri on m eille om aksuttu balttilaisesta kielimuodosta. Tätä voidaan pitää selvänä osoituksena siitä, että koska näitä sanoja ei ole ollut vanhimmassa kantakielessä, myös tämän kantakielen puhuma-alueen on täytynyt sijaita sisämaassa. Tästä syystä ei siis esim. ole mielekästä olettaa uralilaisen kantakielen puhuma-alueeksi Itämeren rantoja, koska ne kielellisin perustein ovat olleet selvästi balttien aluetta. Unkarin kieleen merta tarkoittava sana on lainattu unkarin kielen vaelluksen aikana (n. 500—1000 jKr.) Turkista, ja sillä on mitä ilmeisimmin viitattu M ustaan mereen. U ralilainen k ieli on siis tullut sisämaasta, metsävyöhykkeeltä. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista tarkastella sitä, m illaisia suomen kielen maastoon viittaavat sanat ylimalkaan ovat. Silmiin pistävän suuri osa keskeisiä maastosanoja on nimittäin alkuperältään tuntemat­ tomia tai hyvin epävarmoja, kuten järvi, lahti, niemi,

Indoeurooppalaisten kielten alkukodista Uralilaisten kielten alkukodin paikannukseen nähden indo euro op palaisella puolella törm ätään hyvin erilaisiin ongelmiin. Äsken nähtiin että nykyisestä hajanaisuudestaan huolimatta uralilaisten kielten alue on aika kompakti ja kielikunnan synty kantakielen itälänsi -suuntaisen venymisen tuloksena on helppo ymmärtää. Indoeurooppalaisten kielten puhuma-alue on hyvin laaja. Tähän kieliperheeseen kuuluvat E uroopan k ielistä kaikki m uut p aitsi oman kielikuntamme kielet sekä alkuperältään tuntematon baski, Lähi-idästä mm. persia ja kurdi sekä runsas joukko Intian kieliä. Näistä monet ovat alueellaan vanhim pia tunnettuja kieliä. Tällä perusteella ei alkukotia kuitenkaan voida sijoittaa, koska sen pitäisi tällöin sijaita useassa paikassa, m aantieteellisesti toisilleen etäisillä alueilla. Eräät tutkijat ovat pitäneet mahdollisena sitä, että indoeurooppalainen kieli olisi levinnyt Eurooppaan Lähi-idästä maanviljelyksen myötä; erityisesti Kalevi Wiik (2002) on kannattanut tätä ajatusta. Tämä ei

S Uulia G en e r a i i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

saari ja suo. Tähän on kiinnittänyt huomiota jo 1970luvulla virolainen Paul Ariste (1971) ja nyt viime aikoina uudella tarkkuudella nimistöntutkija Janne Saarikivi. Onkin aih eellista kysyä, ovatko nämä maastoon liittyvät sanat suomen kielessä perintöä jostakin tuntem attom asta kielestä, jota Suomen alueella —tai oheisen kartan läntisimmän renkaan alla —on mahdollisesti puhuttu ennen uralilaisen kielen saapumista tänne päin. Jos jokin kieli katoaa niin, että ainoat jäljet siitä ovat maastosanoja, tämä on hyvin ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että maastosanoja siirtyy kielestä toisen paikannimien mukana, niiden osina. Suomen paikannimien joukossa on tunnetusti myös runsaasti sellaisia, joiden alkuperää ei suomen kielen perusteella ole helppo selvittää.

mistä j a mikä? -

S tu d ia G en e r ali a: Suomen kansa

kuitenkaan ole todennäköistä, sillä maanviljelyksen alkuvaiheet Euroopassa ovat aivan liian varhaisia indoeurooppalaisen kantakielen hajoamiseen nähden. Ajallinen kiinnekohta indoeurooppalaiselle kanta­ kielelle onkin suunnilleen se sama runsas 5000 vuotta, joka edellä esitettiin historiallis-vertailevan kielentut­ kimuksen käytännön takarajaksi. Indoeurooppalaisella puolella on nimittäin voitu hyödyntää arkeologian tutkimustuloksia ja saavuttaa sillä keinoin yksi mahdol­ linen ajallinen kiinnekohta. Pro f. Asko Parpola (2002) on osoittanut, että indoeurooppalaisten kielten eri haaroissa on yhteistä teknistä sanastoa, joka äännehis­ toriallisten m erkkien nojalla palautuu yhteiseen kantakieleen. Tämä sanasto liittyy umpipyöräisen vaunun rakenteeseen (pyörää, akselia, vaunun runkoa ja aisoja merkitsevä sanoja), ja siten tämän keksinnön täytyy olla vanhem pi kuin kielen ja kielikunnan hajaantuminen. Tästä siis tämä luotettavan tuntuinen aikaraja. Parpola on kiinnittänyt huomiota myös siihen, että vaunuihin liittyvä sanasto on yhdistettävissä arkeo­ logisiin löytöihin ja ehdottanut, että indoeuroop­ palaisten kielten hajaantum inen olisi yhteydessä vaunuteknologian nopeaan leviämiseen Mustan meren pohjoispuolisen ns. kuoppahautakulttuurin yhteydessä neljännen vuosituhannen puolen välin tienoilla eKr. Tämä antaisi sitten joitain viitteitä jo siitäkin, missä uralilaisten ja indoeurooppalaisten varhaisim m at yhteydet oksivat voineet tapahtua. Lainasanat kertovat Jo uralilaisen ja indoeurooppalaisen kantakielen voidaan lainasanojen valossa todeta olleen yhteydessä keskenään. K aikkein vanhim m at sanat nim ittäin osoittavat u ralilaisellak in puolella kaikkia niitä äänteenmuutoksia, jotka ovat tyypillisiä myös kielessä vanhastaan (”aina”) olleille sanoille. Ne ovat siis muuttuneet säännöllisesti. Jos niitä taas verrataan

Sellaisia sanoja, joilla on uralilaisissa kielissä laaja, samojedikieliin ulottuva levikki ja sopiva lainalähde ind o euro op palaisella p u o lella, on riittäv ästi kantakielten kontaktien todentamiseksi. Vanhimpiin kerrostumiin ei ulotu kuin vähän toista kymmentä sanaa, mutta mitä suppeampi levikki sanoilla on, sen suuremmaksi kasvaa niiden määrä, ja niitä voidaan pitää asteittain nuorempina. Kulttuurin muutoksesta kertovat maanviljelys termi jyvä, tekniikan termit punoa ja edellä mainittu pata sekä kauppatermi myydä, jotka kaikki ovat kantakielten aikaisia lainasanoja. Myös sanalla ostaa on indo euro op palaiset juuret. Yhteiskunnalliseksi uudennokseksi on ehkä katsottava ainakin indoeurooppalaisesta kantakielestä lainattu nimi, ja yhteiselosta —miten rauhanomaisesta on vaikea arvella — kertoo sanan nainen indoeurooppalaisperäisyys. Kaikista aihepiireistä löytyy runsaasti nuorempien lainasanakerrostumien sanoja: maataloudesta kertovat porsas, m esi sekä kymmenet nuoremmat balttilaiset (heinä, halla jne.) ja germaaniset (kaura, ruis, pelto, aura, lammas, kana) lainat, yhteiskunnasta etenkin suuri germaanisten lainojen kerrostuma (kihla, kuningas, valta) ja yhteiselosta tunnetut balttilaiset naimakaupan

S tud ia G m n e r a l i a : Suomen kansa - m istä j a mikä?

indoeurooppalaisen kantakielen vastaaviin sanoihin, niissä nähdään merkkejä äänteiden korvaamisesta oman kielen äänteillä ja sovittamisesta oman kielen äännejärjestelmään. Näinhän on nykyisinkin: kun olemme lainanneet ruotsista sanan stol muodossa tuoli, on sanan ensimmäinen konsonantti pudonnut pois ja loppuun on lisätty yksi vokaali helpottamaan sanan ääntämistä ja taivuttamista kotoisten sanojen mukaan. Tällaisista lainaam issäännöistä sanat tunnistaakin lainoiksi, eikä tarvitse m iettiä sitä, olisivatko ne kahdessa kielikunnassa vielä vanhempaa yhteistä perua. Nykyään lähes kaikki yhteiset sanat onkin voitu osoittaa lainoiksi indoeurooppalaisesta kantakielestä uralilaiseen kantakieleen.

udia G en e r ali a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

»termit» sisar, tytär ja morsian. Koska sanasto muuttuu kielessä nopeim m in, on lu o n n o llista, että m itä nuoremmista lainasanakerrostumista on kyse, sitä suuremmiksi ne kasvavat. Suomessa on arveltu olevan yksin ruotsista saatuja nuoria lainasanoja ainakin pari tuhatta. Kielen alkukoti: missä ja mikä? Suomen kielen pohja on uralilainen. Suomelle ja sen sukukielille yhteisiä piirteitä ovat ennen kaikkea peruskieliopin ja kielen rakenteen yhtäläisyydet ja yhteinen muutaman sadan sanan perussanasto, johon kuuluvat kielen peruskäsitteet, pronominit, pienet lukusanat, luontoon ja keskeisiin ihm issuhteisiin liittyvät sanat. Näillä perusteilla kielten voidaan katsoa pohjautuvan yhteen yhteiseen muinaiseen kielimuo­ toon, jota nimitetään uralilaiseksi kantakieleksi. Suomen kielessä on kuitenkin määrällisesti suuri joukko indoeurooppalaisia aineksia, nimenomaan kulttuurisanoja ja muita, uudemmissa kerrostumissa varsin arkisiakin lainasanoja. Siksi oikeastaan kielen juuret ovat kahtaalla. Koska suomen kielen juuret mielletään lähteviksi sieltä, mistä kielen geneettisesti periytyvä aines, rakenne ja perussanasto ovat lähtöisin, on kielen alkukoti sijoitettavissa sinne, minne todennäköisimmin voidaan sijoittaa uralilaisen kantakielen puhuma-alue, tai oikeammin sanoen se keskusalue, josta nauhamaisesti levinneen kielikunnan voidaan olettaa lähteneen laajenemaan. Tämä uralilaisen kielijatkumon laajene­ miskeskus on todennäköisesti sijainnut Keski-Venäjän metsävyöhykkeellä, siellä missä nykyisinkin puhutaan useita toisilleen etäisiä sukukieliä suhteellisen suppeal­ la alueella. K antakieli on alkanut laajeta ja kielet loitontua toisistaan lopullisesti viimeistään 3000 eKr. Suomen kieli on siis varhaisvaiheissaan kotoisin tuosta laajenemiskeskuksesta, jos kielen geneettistä alkuperää

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r ä l l ä : Suomen kansa

näin halutaan jäljittää. On kuitenkin syytä erityisesti painottaa, että kyseessä on tällöin kielen alkukoti. Suom alaisten fyysisen perim än juuret saattavat hyvinkin olla toisaalla, siellä, mistä suuri osa pohjoisen Euroopan väestöä on kotoisin. K ulttuurikin on todennäköisem m in m onilähtöinen, ja sille on hahmoteltavissa omat esihistorialliset alueensa osin toisin perustein. Kielellinen alkukoti lopulta koskee vain suomen kielen varhaisimpia esivaiheita. Suomen kieli nykyisessä muodossaan on syntynyt vasta lännes­ sä, lopullisesti vasta Suomessa viim eksi kuluneen tuhannen vuoden aikana.

S tu dia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Kirjallisuutta: Ariste, Paul 1971: Die ältesten Substrate in den ostseefinnischeje Sprachen. Sovetskoje FinnoUgrovedenije. Tallinn. K ulonen Ulla-Maija 2002: Kielitiede ja suomen väestön j uuret. Teoksessa Riho G riinthal (toim.) Ennen muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Tietolipas 180. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. S. 1 0 2 116. Mallory, J. P. 2001: Uralics and Indo-Europeans:Problems o f time and Space. Teoksessa: Cristian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.) Early

Contacts betmen Uralic and Indo-European: Einguistic and Mrcheological Considerations. Suomalais-Ugrilaisen

Seuran toimituksia 242. Helsinki. Parpola, Asko 2002: Indoeurooppalaisten kielten esihistoria ja suomi.Teoksessa Riho G riinthal (toim.)

Ennen muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Tietolipas 180. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki. S. 13 8 —158. Salminen, Tapani 1999: Euroopan kielet muinoin ja nykyisin. Teoksessa Paul Fogelmberg (toim.) Pohjan

poluilla. Suomalaistenjuuret nykytutkimuksen mukaan. Bidrag tili kännedom av Finlands natur och folk 153. Suomen tiedeseura, Helsinki. S. 13 -2 6 . Salminen, Tapani 2001: The rise o f the Finno-ugric family. Teoksessa: Cristian Carpelan, A sko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.) Early Contacts Uralic and Indo-

European: Einguistic and Archeological Considerations. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 242. Helsinki. Sammallahti, Pekka 1999: Saamen kielen ja saamelaisten alkuperästä. Teoksessa Paul Fogelmberg (toim.) Pohjan

poluilla. Suomalaistenjuuret nykytutkimuksen mukaan.

Bidrag tili kännedom av Finlands natur och folk 153. Suomen tiedeseura, Helsinki. S. 70—90. Saarikivi, Janne tulossa a: Paleo-European substratum interferences in Western branches o f Uralic? A Place Name Studies’ viewpoint. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja (2004). Saarikivi, Janne tulossa b: Suomen ja Pohjois-Venäjän saamelaisesta substraattinimistöstä. DfinnischUgrische Forschungen 53. Suomalais-Ugrilainen Seura. (2004). Wiik, Kalevi: Eurooppalaistenjuuret. Atena. Jyväskylä 2002.

A rkeologinen tutkim us on sekä m enneisyyden m ateriaalisen jääm istön esiin kaivam ista ja yksityiskohtaista tutkimusta että sen monien ilmiöiden tulkintaa. Konkreettisen löytöaineiston, löytöyhteyksien ja kiinteiden muinaisjäännösten (esim. asuinpaikat, haudat jne.) ajoittam inen m äärittelee tulkintojen puitteet. Vaikka tutkimusten tuottamaa aineistoa onkin usein määrällisesti varsin paljon, keskeinen ongelma on tavallisesti se, että säilynyt materiaalinen jäämistö on hyvin puutteellista ja valikoitunutta suhteessa niihin kysym yksiin, joih in arkeologi etsii vastausta. Arkeologia on reaalitiede, jonka lähdeaineistot suovat mahdollisuuden mittauksiin ja tilastollisiin yleistyksiin. Kuitenkin monet arkeologia kiinnostavat kysymykset ovat sellaisia, että niistä tuskin koskaan voidaan esittää lopullisesti hyväksyttyjä tulkintoja. Hyvin perusteltuja ja yksityiskohtaisia näkökulmia arkeologia voi silti tarjota. T äm änkertaisen tekstin i pääm ääränä on esittää muutamia valittuja näkökohtia eräistä keskeiseksi katsomistani esihistorian vaiheista ajanjaksolta n. 20 000 —1 eKr. Näkökulma on korostetun suomalainen. Otan esille muutamia käännekohtia, jotka arkeologisen aineiston kautta tarkasteltuna ovat saattaneet olla merkittäviä prosessissa, joka lopulta johti Suomen kansan syntymiseen kansallisen herätyksen aikoihin 1800-luvulla. Koska aika ei salli, jätän käsittelemättä m onia, ehkä oleellisen tärkeitäkin, arkeologisia havaintoja ja niiden perusteella erotettuja vaiheita. Yksityiskohtaisempaa tietoa näistä kysymyksistä on runsaasti tarjolla. Lähtökohtani on, että Suomen kansasta ei ole syytä puhua ennen historiallista aikaa. Näin ollen ajatus siitä,

-

Mika Lavento

mistä ja mikä?

iv ik a u d e s t a r a u t a k a u t e e n

S Uulia G en e r ali a: Suomen kansa

K

* S ö

3 5*. 05 s: Oj O 03

että suomalaiset olisivat muuttaneet jonkinlaisena yhtenäisenä ryhm änä nykysuom alaisten asumalle maantieteelliselle alueelle, ei saa tukea esitelmästäni. En toisin sanoen usko, että suomalaisten juuret olisi löydettävissä jostain yhdestä paikasta —esim. Volgan mutkasta tai Dnjepriltä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että suomalaisten juuria on esimerkiksi molemmilla mainituilla alueilla. Mikäli päästään selvyyteen, mitä juurilla tarkoitetaan, niitä voidaan etsiä monista lähteistä ehkä hyvinkin laajalta alueelta. Alue kattaa pohjoisen Euroopan havumetsävyöhykkeen mutta myös suuren osan nykyistä K eski-Eurooppaa ja Skandinaviaa. Vaikka tämä saattaa aluksi kuulostaa jopa masentavalta, tällaista johtopäätöstä ei ole syytä vetää. Tämän myötä tulee pikemminkin ymmärret­ täväksi vielä rikkaampi kuva esihistoriastamme kuin mitä yhden lähtökohdan malli edellyttää. A rkeologiset aineistot ja niitä tukevat luonnon­ tieteellisin menetelmin saavutetut tutkimustulokset tarjoavat hyvän pohjan päätelmille, mikäli esitetyt kysymykset vain ovat sellaisia, että niihin voidaan edes yrittää p eru stellu sti vastata. A rkeologit voivat havaintojensa perusteella esimerkiksi sanoa, että noin 4500 v. eKr. esineistössä tapahtuu huom attavia m uutoksia ja että asuinpaikkojen määrä tuolloin selvästi lisääntyy. Materiaalisen kulttuurin näkökul­ masta asutuskuva siis tuntuu muuttuvan voimakkaasti. Arkeologit eivät sen sijaan voi vastata aineistojensa avulla siihen kysymykseen, keitä Euroopassa asui 20 000 v. eKr. tai kertoa mitä kieltä he tuolloin puhuivat. E räät lu o n n o n tieteelliset tutkim ustulokset on kuitenkin osoitettu niin vakuuttavasti paikkansa­ pitäviksi, että keskustelua on syytä käydä ainoastaan yksityisk o h d ista. K iistäm ättöm än varm aa on esimerkiksi se, että 20 000 vuotta sitten (18 000 eKr.) Suomen alueella ei asunut ihmisiä eikä eläimiä, koska vielä tuohon aikaan koko Skandinavia oli hiljalleen sulavan jäämassan peitossa. Vielä noin 9000 eKr. jää

Kymmenien tuhansien vuosien mittaisen jääkauden aikana oli vaih eita, jo llo in jäätikkö vetäytyi laajetakseen taas uudelleen ja peittäen alleen sulien kausien m erkkejä. T oistaiseksi viim eisen kerran vetäytyminen tapahtui pohjoisella pallonpuoliskolla ns. holoseenikauden aikana. Jään reuna-alue ja sen eteläpuolinen puuton tundra tarjosivat otollisen resurssivyöhykkeen m etsästäjä-kalastajille. Asutus seurasi sulavan mannerjään reunaa, joka vetäytyi varsin ripeästi kohti pohjoista. Laajalta alueelta, joka ulottui nykyisen Volgan mutkan tienoilta Iberian niemimaalle, saapuivat myös Suomen alueen ensimmäiset asuttajat. Euroopan myöhäispaleoliittista väestöä on arveltu eläneen Euroopassa pääasiassa kahdella alueella, jotka on nimetty Ukrainan refugiksi ja Iberian refugiksi. Arkeologisen aineiston perusteella todennäköisim­ m ältä vaikuttaa, että väestöä saapui pohjoiseen m olem m ista refugeista. E dellisen vaikutus olisi taustalla Itä- ja Etelä-Suomen alueen varhaisimmassa asuttamisessa, jälkimmäinen puolestaan pohjoisen Suomen asuttamisessa, jonne varhaisin väestö olisi levinnyt Norjan jäätöntä rannikkoa pitkin. Todennä­ köistä lisäksi on se, että väestöjen välillä tapahtui sekoittumista niin alueen etelä- kuin pohjoisosassakin.

mistä j a mikä? -

On mahdollista, että Suomen alueella eli varhaisen eli paleoliittisen kivikauden väestöä noin 120 000 vuotta sitten. Viitteitä tästä on saatu Karijoen Susiluolasta, jota viime vuosina on perusteellisesti ja monitieteisesti tutkittu. Kysymystä siitä, onko kohde ollut ihmisen asuttam a luola, ei ole lopullisesti ratkaistu. Yhä edelleen käydään keskustelua siitä, onko luolasta löydetty ihmisen valmistamia esineitä vai ei. Kysymys saanee lisävalaistusta, jos vastaavia kohteita tulevai­ suudessa löydetään lisää.

S tu d ia G en e r a l i a: Suomen kansa

peitti pääosan maatamme. Sen reuna pysähtyi joksikin aikaa eteläiseen Suomeen alueelle, missä sen muistona ovat säilyneet pitkät reunamuodostumat eli Salpausselät.

S tn cl ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Itä- ja Etelä-Suomeen saapunut asutus lienee edus­ tanut pääosaa asutusvirrasta, jonka yhteydet virolai­ seen Kundan kulttuuriin ovat ilmeiset. On jatkuvasti pidettävä mielessä, että väestön määrä tässä vaiheessa on ollut hyvin pieni. Korkeintaan kysymys on ollut muutamien satojen yksilöiden populaatioista. Koros­ tettakoon myös, että arkeologia ei pysty vastaamaan siihen, mitä kieltä varhaiset muuttajat puhuivat; myös etnisten ryhmien erottaminen edustaa —ainakin tällä hetkellä — enemmänkin tarkastelijansa ennakkooletuksia kuin varsinaista tutkimustietoa. Vaihetta jääkauden päättymisestä nuoremman kivikau­ den alkuun arkeologit kutsuvat laajalla alueella Euroo­ passa m eso liittisek si kivikaudeksi. A janjaksolle luonteenomaisia ovat pienikokoiset kiviesineet, ns. mikroliitit. Lähi-idässä tämä aika merkitsee siirtymistä tuottaviin elinkeinoihin, maanviljelyyn ja karjanhoi­ toon. Suomessa talous perustui pelkästään metsästyk­ seen, kalastukseen ja keräilyyn. Vaihe ajoittuu täällä ensim m äisen Salpausselän m uodostum isesta ensimmäisten saviastioiden käytön tuloon, aikavälille n. 8500 —5100 eKr. Arkeologien tuntemat asuinpaikat ovat pienialaisia ja viittaavat enemmänkin lyhyeen oleskeluun ja asutuksen tilapäisyyteen kuin pysyvään asutukseen samalla paikalla. Ajanjaksolta tunnetaan vain muutamia asuinpainannekohteita. Arkeologien aineiston perusteella on päätelty, että väestöryhmät olivat kooltaan pieniä. Kiviesineistö viittaa siihen, että kulttuuri ei ollut pelkästään paikallista. On esimerkiksi ilmeistä, että raaka-aineita saatiin kauempaakin kuin ryhmien asumilta lähialueilta. Esimerkkinä voidaan mainita, että Suomessa parhaat mesoliittiset kirveet valm istettiin Äänisen alueelta saadusta ladultaan hom ogeenisestä v ih reäliu sk eesta. Y livoim ainen enemmistö löytöaineistosta on kuitenkin paikallista kvartsia ja palanutta luuta. Neoliittisen eli nuoremman kivikauden (n. 5100 —1800 eKr.) alkaminen määrittyy Suomessa varhaisen kampakeramiikan ilmestymisen mukaan. Suomen neoliittisen

(&s)

Päinvastoin kuin varhaiskampakera­ miikan, tyypillisen kampakeramiikan käyttöönoton ar­ keologit ovat katso­ neet hyvin merkit­ täväksi kulttuurin muutosvaiheeksi Suomessa. Löytöjen ja kiinteiden mui­ naisjäännösten määrä lisääntyy selvästi, ja löydöt myös osoittavat, että monia uusia piirteitä ilmaantuu kulttuurikuvaan. Esimerkiksi pii ja meripihka, joita Suomen alueella ei luonnostaan ole, tulevat tavallisiksi ja osoittavat pitkiä yhteyksiä itään ja etelään. Laajojen asuinpainannekohteiden, ns. kivikauden kylien rakentaminen viittaa sekä väestön määrän kasvamiseen

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

kivikauden keskei­ nen jako on tehty kampakeramiikan luokittelun ja typo­ logiaa ajoittavan rannansiirtymisen perusteella.Toisaalta jakoa on tehty myös asbestisekoitteista kera­ miikkaa ryhmittelemällä. Jaon varhaiseen, tyypilliseen ja myöhäiseen kampakeramiikkaan esitti jo Aarne Äyräpää 1920-30 —luvuilla. Hän selitti varhaisen kampakeramiikan saaneen alkunsa Dnjeprin suunnalla ja levinneen sieltä kulttuurilainana pohjoiseen. Käsitys on edelleen hyväksytty, vaikka myös itäisempiä vaihto­ ehtoja on kannatettu. Varhaisen kampakeramiikan ilmaantuminen ei näy muutoksena muussa arkeo­ logisessa aineistossa, joten suurta kulttuurin muutosta ei neoliittisen kivikauden alkuun ehkä liity. Keramiikan valmistus on voinut levitä tietotaitona tai vain muutamien yksilöiden muuton seurauksena.

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

että vähintäänkin puolipysyvän asutuksen muodos­ tumiseen. Muutosta on tavallisesti selitetty uuden väestöryhmän saapumisella idästä päin. Se olisi näin osittain korvannut aiemman väestön tai sulautunut siihen. Joka tapauksessa mahdollisten uusien asukkai­ den tai erityyppisten kontaktien kautta levinnyt kulttuuri vaikutti voimakkaasti paikalliseen yhteisöön. Voimakkaimmillaan muutos oli n. 3900 - 3500 eKr., jolloin keramiikan valmistus ulottui kautta Suomen eteläisemmän osan aina Kemijoen korkeudelle saakka. Aikakaudelta tunnetaan laaja valikoima erilaista kiviesineistöä. Tällä ajalla tulevat käyttöön useimmat kivikautiset punamultakalmistot. Runsas piiesineistön ja meripihkan ilmaantuminen asuinpaikoille ja hautoihin voidaan selittää eri tavoin. Se saattaa kertoa mahdollisten maahanmuuttajien ja heidän yhteyksiensä kautta saaduista aineistoista, se voi kertoa vilkastu­ neesta lahjojen vaihdosta eri ryhmien välillä tai se voi viitata raaka-aineiden tai jopa valmiiden esineiden välitykseen erikoistuneen kauppiasverkoston olemassa­ oloon. Kampakeramiikan nuorinta vaihetta edusti myöhäiskampakeramiikka, jota Äyräpää kuvasi tyylillisen kampakeramiikan rappeutuneeksi ja yksin­ kertaistuneeksi variantiksi. Myös muunlaisia muutoksia on havaittavissa. Tyypillisen kampakeramiikan ajalla Suomen eteläosan tasaisesti levinnyt yhtenäiseltä vaikuttanut asutuskuva jakautui vaiheessa muodostua asbestikeraaminen kulttuuri. Se oli pyyntikulttuuria, jossa asuinpaikat kehittyivät tyypillisen kampake­ ramiikan aikaan liittyvän asutuksen vaikutuksesta laaja-alaisiksi osoittaen asutuksen varsin pysyvää luonnetta. Myös tällä alueella ns. kivikauden kylät olivat tavallisia. Asbestikeramiikan sydänaluetta oli Itä-Suomi, mutta sen levinneisyys kattoi myös lähes koko Aunuksen ja Vienan Karjalan.

Keramiikka on luonnollisesti vain yksi keino erottaa alueellisia ja ajallisia kokonaisuuksia esihistoriasta. Oleellista on myös muistaa, että materiaalisen kulttuu­ rin kautta erotettu kulttuuri on vain yksi mahdollinen tulkintatapa. K u lttu urikeh itystä m eso liittisesta kivikaudesta pronssikauteen voidaan seurata myös kokonaisuutena. T ällöin kulttuureita ei eroteta esinemuotojen, ajoitusten ja alueellisten kokonaisuuk­ sien perusteella. Lähtökohtana on pikemminkin kysyä, miten kulttuuri kokonaisuutena m uuttui pitkällä aikavälillä jollakin tietyllä alueella. Keskeinen paino on jatkuvuuden seuraamisessa. Muutokset nähdään tällöin eräänlaisina epäjatkuvuuksina suhteessa tähän kokonaisuuteen. M yöhäiskam pakeraam isen kulttuurikuvan rikkoi

S tuella G en e r a i ia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Itä- ja pohjoissuom alaista keraamista kulttuuria voidaan yrittää lähestyä keramiikan sekoiteaineksen, asbestin kautta. Koska asbestia on saatavissa vain harvoista paikoista, se epäilemättä oli tärkeä kauppa­ tavara jo neoliittisen kivikauden varhaisvaiheista lähtien. On mahdollista, että neoliittisen kivikauden asutushistoria sisämaassa selittyy pienehköjen ryhmien keskinäisten kontaktien kautta. Mikäli kaupankäyntiä on ollut, se lienee selitettävissä vaihtokauppana, jossa eri ryhmille välitettiin niiden tarvitsemia materiaaleja hyvinkin pitkien matkojen takaa. Vaikka vaihdanta ei välttämättä edellyttänyt kielikontakteja, on todennä­ köistä, että ryhmien välillä toimi myös kielikommu­ nikaatio. On edelleen ajateltavissa, että ihmisiä siirtyi ryhmästä toiseen, minkä seurauksena materiaalisessa kulttuurisia näkyviä piirteitä siirtyi ryhmältä toiselle. Tällöin jo muutaman ihmisen siirtyminen toiseen ryhmään saattoi olennaisesti vaikuttaa kulttuurikuvaan. Sekä tyypillisen kampakeramiikan että neoliittisen asbestikeramiikan aikainen kulttuurikuva on materi­ aalin perusteella varsin yhtenäinen, mikä antaa olettaa, että myös henkinen kulttuuri eri pienryhmien välillä oli varsin samankaltaista.

S tuella G en e r a li a: Suomen kansa - niistä ja mikä?

varsin selvästi vasarakirves- tai sotakirveskulttuurin ilmaantuminen maamme etelä- ja lounaisrannikolle n. 3200 eKr. S o takirveskulttu urin leviäm inen on eu roop palaisittain erikoinen ilm iö. Leviäm inen vaikuttaa hyvin nopealta prosessilta Itä- ja KeskiEuroopassa ja tuntuu vaikuttaneen kaikkialla voimak­ kaasti paikalliseen kulttuuriin. Useimmat arkeologit kannattavat ajatusta, että kysymyksessä olisi uuden väestön siirtyminen alueelta toiselle, vaikkakin myös vastakkaisia tulkintoja on esitetty. Pohjois-Euroopassa v asarakirv esk u lttu u rin ekspansio on liite tty m aanviljelyn ja karjanhoidon leviäm iseen. Näillä ilmiöillä ei välttämättä ole suoraa yhteyttä keskenään. M aanviljelyksestä ja karjanhoidosta on Itämeren alueella merkkejä jo varhaisemmissa kulttuureissa. Toisaalta esimerkiksi Suomessa puolestaan maanviljely tuntuu vakiintuneen keskeiseksi osaksi taloutta vasta selvästi myöhemmin —aivan neoliittisen kivikauden loppuvaiheessa tai vasta pronssikauden alussa n. 2000 eKr. Tapahtumaketjun perusteellinen ymmärtäminen vaatii lisäselvityksiä. Maanviljelyksen ja karjanhoidon leviämistä voidaan tutkia niin arkeologisin kuin puhtaasti luonnon­ tieteellisinkin menetelmin. Arkeologit voivat sanoa, millaisia työvälineitä aineistoista on löydetty. He voivat myös sanoa, m illaisissa ym päristöissä asuinpaikat sijaitsiv at erilaisten resurssien näkökulm asta. Luonnontieteilijät voivat puolestaan selvittää esimer­ kiksi siitepölyanalyysein, asuinpaikoilta kerätyistä n äytteistä tehdyin kasvinjään neanalyysein tai luuanalyysein, millaista ravintoa eri aikoina käytettiin. L u o n n o n tieteelliset havainnot oso ittavat, että m aanviljelystä aletaan harjoittaa Etelä-Suom essa viim eistään n. 2000 eKr. V arhaisem m at m erkit viljelystä ovat vielä kiistanalaisia. V asarakirveskulttuureja on p erin teisesti pidetty eräänlaisina valloittajakansoina, jotka vaikuttivat voim akkaasti paikallisten yhteisöjen sosiaalisiin rakenteisiin. Vasarakirvespopulaatiot olisivat näin

Itä- ja Pohjois-Suomessa Lapin lääniä lukuun ottamatta kivikauden loppuvaihetta luonnehtii asbestikeram iikka, jota jo aiemmin lyhyesti esiteltiin. Tällä

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

m uodostaneet eräänlaisen yläluokan , joka olisi kuitenkin suhteellisen pian sulautunut paikallisiin väestöihin. Suomessa myöhäiskampakeramiikan ja vasarakirveskulttuurin sulautumana syntyi Kiukaisten kulttuuri, jossa oli piirteitä sekä paikallisesta että vieraasta populaatioista. Paitsi uusia esinemuotoja, josta huomionarvoisin on kivestä hiottu metallikirveen muotoa jäljittelevä vasarakirves, myös muita hyvin selviä traditiosta poikkeavia piirteitä on nähtävissä. Arkeologit kiinnittivät jo varhain huomiota siihen, että vasarakirveskulttuurin asuinpaikat sijaitsivat varsin erilaisissa ympäristöissä kuin kampakeraamiset. Kun kampakeraamiset asuinpaikat oli löydetty meren, järvien tai jokien rannoilla, sijaitsevat vasarakirves­ kulttuurin kohteet selvästi sisämaassa, alueilla, joissa m aanviljelyn ajateltiin olevan m ahdollista. V asarakirveskulttu uria v älittö m ästi seuraavan Kiukaisten kulttuurin aikana asuinpaikat tuntuivat jälleen seuraavan kampakeraamisen ajan käytäntöjä, mikä viittasi myös siihen, että kalastus ja metsästys pysyivät keskeisenä elinkeinona. Kiukaisten kulttuuria on tavallisim m in luonnehdittu p aik allisek si sekakulttuuriksi, jolloin uusia vaikutteita ei tunnu saapuneen rannikolle Itämeren länsi- ja eteläpuolelta.

S f ud. ia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

hetkellä keskustelua herättää ajanjakso n. 2500 —2000 eKr. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella näyttää siltä, että suuret asuinpaikkakohteet vähenevät ja painanteiden rakentaminen tuntuu lähes kokonaan loppuvan n. vuoteen 2000 eKr. tultaessa. Arkeo­ logisessa aineistossa havaittavan ilmiön syyt saattavat selittyä tutkimushistoriallisella harhalla —menetelmäm­ me eivät ole toistaiseksi tavoittaneet tuota asutusta ja sen erityispiirteitä. Toinen vaihtoehto on se, että väestön määrä todella väheni kivikauden viimeisessä vaiheessa. Jonkin verran toisenlainen oli kulttuurikuva myös Lapin läänin pohjoisosassa, jossa vilkkaat yhteydet Norjan rannikolle vaikuttivat koko neoliittisen kivikauden ajan. N eoliittisen kivikauden lopulla ja varsinkin varhaism etallikaudelle tultaessa aluetta luonnehtii piistä, kvartsista ja liuskeesta taidokkaasti valm is­ tettujen tasakantaisten nuolenkärkien leviäminen. Vaikka niiden levinneisyyden painopiste onkin juuri pohjoisessa Lapissa, niitä tunnetaan myös etelämpää, aina Suomen eteläosiin saakka. Ilmiö viittaa laajaan vaihdantaverkostoon ja populaatioiden v älisiin suhteisiin myöhäiseltä kivikauden pronssikaudelle saakka. Tärkeä kulttuurin muutosperiodi koko Suomen alueella on saattanut olla pronssi- ja varhaismetallikauden alkaminen ajanjaksolla noin 1900 - 1700 eKr. A. M. T allgren kutsui Itäm eren rannikon kulttuuria Skandinaaviseksi pronssikauden kulttuuriksi sen vuoksi, että sekä sen keskeinen metalliesineistö että kiinteät muinaisjäännökset viittaavat Skandinavian suuntaan. Aikakauden keskeinen tunnusmerkki on pronssiesineistön käyttöön tulo. Y leisesti ottaen metallin määrä koko kauden aikana on varsin vähäistä verrattuna Skandinaviaan. Esimerkiksi pronssikirveitä on Suomesta Karjalan kannas mukaan lukien löytynyt ainoastaan 56 kpl. Muuta metalliesineistöä on vielä vähemmän. Kaikkein tärkeimpiin esinetyyppeihin kuuluvat pronssikirveet, korut, m iekat ja veitset. Huolimatta metallin vähäisestä määrästä arkeologinen

Itä- ja Pohjois-Suomessa kulttuurin muutos oli pää­ piirteissään samantyyppistä, mutta toisaalta myös monilta osiltaan poikkeavaa. Keskeinen ero rannikon kulttuu rikeh itykseen oli se, että sisäm aa sai voimakkaita vaikutteita idästä päin. Itä- ja PohjoisSuomessa kehittyi uusi keramiikkatyyppi, joka saattaa heijastaa uuden pienen väestön saapumista. Tekstiilikeram iikaksi p in tak äsittelyn sä vuoksi nim etyn keramiikkaryhmän leviäminen on kytketty yhteen myös pronssinvalannan ja pronssikirveiden käyttöön tulon

mistä j a mikä? -

G en e r a l i a: Suomen kansa tu dia

Huomionarvoinen kivikauden traditiosta poikkeava piirre kulttuurissa liittyy asuinpaikkojen ja asuinraken­ nusten muutokseen. Rannikolta tunnetaan kohteita, joissa asuinrakennukset muistuttavat yleisilmeeltään skandinaavisia pitkätaloja. Toinen puoli tällaista rakennusta on ihmisasunto,toinen puolestaan karjasuo­ ja. Tärkeä merkille pantava asia on lisäksi metallinkä­ sittelyn alkaminen. Varhaisimmat pronssiesineet saatiin valm iina, m utta paikallinen pronssinvalanta tuli käyttöön koko Suomen alueella ehkä aivan pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta aikakauden kuluessa.

S

aineisto viittaa kulttuurin voimakkaaseen muuttu­ miseen varsin lyhyen ajanjakson kuluessa. Muutosta on tavallisimmin selitetty viittaamalla Keski-Ruotsista Suomen mantereelle muuttaneilla verottajilla, kolonisteilla ja resurssin hyödyntäjillä, jotka hyvin voimak­ kaasti vaikuttivat paikallisen kulttuurin muuttumisen. Viimeistään tässä vaiheessa maanviljelys levisi EteläSuomeen. Yhtenä päätekijänä paikallisen muutokseen on pidetty hautaustavan muutosta. Korkeille paikoille rakennetut röykkiöhaudat ilm entävät uskonnossa tapahtunutta muutosta, joka ei todennäköisesti ole tapahtunut vain kulttuurilainan kautta. Luonnolli­ sempaa on ajatella, että syynä tähän on ollut vieras väestö. Vaikka varsin monet piirteet kulttuurissa muuttuivat, tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että alueen alkuperäisväestö olisi kivikauden loppuvaihees­ sa kokonaan kadonnut. Sen määrä on saattanut kuitenkin vähetä.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r a l i a: Suomen kansa

kanssa. Materiaalisen aineiston perusteella näyttää ilmeiseltä, että kontaktit laajalla alueella havumetsä­ vyöhykkeellä vilkastuivat voimakkaasti juuri ajan­ jakson alkuvaiheessa. Ilmiötä on selitetty pronssia etsivien kauppiaiden aktiivisuudella tai laajoilla alueilla liikkuneiden pienten aggressiivisten ryhmien toimin­ nalla. Lukumääräisesti vieraita ei ole välttämättä ollut kovin paljon, mutta pieneen alkuperäisväestöön he silti ovat voineet vaikuttaa hyvin voimakkaasti. Toinen selitys —eräänlainen jatkuvuus teoria —lähtee siitä, että myös varhaismetallikauden uudet ilmiöt kulttuurissa voidaan selittää k u lttu u rilain o in a, vaikutteiden diffuusiona. Malli ei edellytä paikallisen kulttuurin ulkopuolelta tullutta väestöä. Tähän vaiheeseen kieli­ tie te ilijä t yh d istävät tav allisesti myös monien germaanisten lainasanojen leviämisen. Lapin läänin alue poikkeaa omalla tavallaan edellä esitetyistä alueista. Huomattavin uusi piirre n. vuoden 2000 eKr. vaiheilla on keramiikan leviäminen alueelle. Leviäminen ei koske vain Suomen Lappia, vaan myös Norlantia sekä osin myös Pohjois-Norjaa. Keramiikan leviäminen aiemmin lähes keramiikattomalle alueelle ei välttämättä osoita kovin merkittävää kulttuurin muutosta, mutta toisaalta se hyvin sopisi eräänlaiseksi käännekohdaksi, jolloin myös kielellisiä muutoksia tapahtuu. Ajanjaksoa on pidetty vaiheena, jolloin saamen kieli eroaa lopullisesti suomen kielestä. Itä- ja Pohjois-Suomen osalta olen itse kannattanut sellaista väestöllistä kehitysm allia, jonka mukaan kivikauden loppuvaihe Itä- ja Pohjois-Suom essa m erk itsisi väestön selvää vähenem istä. Tähän yhteyteen liittyisi pienten populaatioiden saapuminen alueelle. Ilmiö selittäisi kulttuurikuvan voimakkaan muutoksen, mutta ei toisaalta edellyttäisi mitään varsinaista huom attavaa m igraatiota. Kivikauden viimeinen vaihe sopisi myös väestölliseksi pullon­ kaulaksi, jollaisen geneetikot ovat halunneet ajoittaa karkeasti jonnekin pronssikauden tai varhaisen

Suomen pronssikausi ja varhaismetallikausi ei kovin paljoa muistuta Keski-Euroopan tai Etelä-Skandinaviankaan p ro n ssiku lttu ureja m yöskään siinä suhteessa, että metallia olisi ollut runsaasti käytössä. Rannikolla, jossa hiidenkiukaita käytettiin hautamuotona lähes kahdentuhannen vuoden ajan, hautaantimina vainajille annetun metallin määrä on erittäin vähäinen. Kuparia ja tinaa ei Suomen maaperässä ole luonnonesiintym inä, joten todennäköinen selitys metallin vähäisyyteen on raaka-aineen kierrättäminen ja uudelleensulatus. Metallikauppa kaukaisilta alueilta tai raaka-aineiden tuonti sieltä käsin on ilmeistä, vaihto ei todennäköisesti toiminut häiriöittä. Varhaismetallikauden kuluessa voidaan ennen kaikkea esihistoriallisen keram iikka-aineiston perusteella nähdä monia muutoksia. Voidaan esittää, että ensim­ mäisen esikristillisen vuosituhannen kuluessa maa jakautui etelästä pohjoiseen m entäessä useaan keraamiseen ryhmään, joilla toisaalta oli monia yhteisiä esinetyyppejä. Todennäköisesti kysymys on eri alueilla vaikuttaneista pienistä ryhmistä, jotka olivat melko paljonkin tekemisissä toistensa kanssa. Näin ollen Itämeren rannikon ja sisämaan pronssikulttuureiden jyrkkä erottam inen ei ole p aikallaan ; yhteydet pienempien ryhmien välillä Suomessa lienevät olleet varsin tärkeällä sijalla. Ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä rannikon p ro n ssik u lttu u ri on Skandinaavisen kronologian mukaan perinteisesti päätetty aikaan n.

S Uulia G en e r a i t a : Suom en kansa - mistä j a mikä?

rautakauden vaiheille. Huomionarvoista on myös se, että juuri tähän vaiheeseen liittyvät alueen ensim­ mäiset maanviljelyskokeilut. Itä- ja Pohjois-Suomessa viljely ei vakiintunut talouden perustaksi, koska pyynti yhä edelleen osoitti toimivuutensa uuteen elinkeinoon nähden. Kesti lopulta aina rautakaudelle, paikoin jopa keskiajalle ja uuden ajan alkuun, ennen kuin maan­ viljely sai pysyvän jalansijan näillä alueilla.

mistä j a mikä? -

S tudia G en e r ali a: Suomen kansa

500 eKr. A janjaksoa tästä vaiheesta K ristuksen syntymään on kutsuttu esiroomalaiseksi rautakaudeksi — ajanjaksoksi, jolloin sekä asutuksen määrä että esineistö ja asuinpaikat tuntuivat hyvin voimakkaasti vähenevän. Alfred Hackman ja Ella Kivikoski koros­ tivat kulttuurin epäjatkuvuutta pronssikaudelta rautakaudelle, kunnes vasta 1960-luvun lopulla C. F. Meinander osoitti, että esiroomalainen rautakausi edusti mitä todennäköisimmin kulttuurin jatkuvuutta. Jälkim m äinen näkökulm a onkin nykyisin lähes vastaansanomattomasti omaksuttu arkeologien piirissä, ja teoria suom alaisten muutosta heti K ristuksen syntymän tienoilla Suomenlahden eteläpuolelta on pää­ osin hylätty. On silti mahdollista, että uutta väestöä saapui rannikolle jonkin verran. Kulttuurin muutosta on mahdollista ymmärtää ilmankin tällaista oletusta. Joka tapauksessa jonkinlainen kulttuurin muutos on havaittavissa Kristuksen syntymän tienoilla. Mistä tällöin oli kysymys, jää kuitenkin tämänkertaisen esitykseni ulkopuolelle. Sisämaassa esiroomalaisen rautakauden kaltaista tyhji­ ötä ei ole missään tutkimuksen vaiheessa oletettu. V arhaism etallikauden asutus on oletettu varsin harvaksi, mutta jatkuvuutta on silti pidetty ilmeiseltä. Kristuksen syntymän tienoo ei siis Itä- ja PohjoisSuomessa ole minkäänlainen rajapyykki. Muutoksia onkin havaittavissa vasta myöhemmin, n. 300 jKr., jolloin keramiikan valmistus alueella näyttää päätty­ neen. Mitä tämä tarkoittaa, on toistaiseksi epäselvää. Kysymys voi olla asutuksen voimakkaasta harvenemi­ sesta, mutta toisaalta arkeologin silmin näkyvissä olevalle keramiikkaesineistön katoamiselle saattaa olla myös muita syitä. Kulttuuri siis yksinkertaisesti saattaa jatkua, vaikka m ateriaalin en k u lttu u ri häviää arkeologin näkyvistä. Lopputuloksena edellä esitetystä voidaan todeta, että kulttuuri eri puolilla Suomea on saanut alkunsa jo pioneeriasutuksesta, joka levisi maahan sulavan

mistä j a mikä? -

tu d ia G en e r a l i a: Suomen kansa

Suom alaisten alkukoti ei ole vain ja ainoastaan Ukrainan ja Iberian refugeissa, Volgan mutkassa tai Suomenlahden eteläpuolella Virossa. Toisaalta se on kaikissa näissä, mutta vielä sen lisäksi monilla muillakin alueilla. Ennen kaikkea se on kuitenkin nykyisen Suomen alueella, missä suomalaisiksi nykyään kutsut­ tava väestö on muotoutunut kansallisvaltiokseen.

S

mannerjään reunassa. Myöhemmin monet eri vaikutteet - lukuisat kulttuuripiirteiden lainautumat erilaisten prosessien kautta tai m ahdollisesti myös pienet m uutto liikkeet - v aiku ttivat sen v äh ittäiseen muuttumiseen. On oleellista, että Suomea ei ole syytä käsittää kokonaisuutena, vaan pikemminkin pienem­ pinä kokonaisuuksia, joissa eri väestöryhmät olivat tekemisissä toistensa kanssa. Arkeologit ovat omista lähtökohdistaan traditionaalisesti jakaneet kulttuuria esimerkiksi keramiikan tai muun esineistön avulla (ala)kulttuureiksi. Miten hyvin nämä vastaavat etnisiä ryhm iä, on m utkikas kysym ys. T ila ei suo mahdollisuutta käsitellä näitä kysymyksiä tässä yhtey­ dessä. Riittää kuitenkin todeta, että materiaalisten jäännösten p eru stella erotetut kokonaisuudet — kulttuurit —eivät ole niihin suoraan rinnastettavissa.

S tu d ia

G en e r a l i a: Suom en kansa - mistä j a mikä?

orm a

K

o iv u l e h t o

P r o fe sso r i A

n n a-L een a

S iik a l a

U sk o m u k set ja h en k in en p ääom a su o m alsu u teen

tu d i a G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

P r o fe sso r i J

M istä läh tien suom ea Suom essa?

S

IDÄSTÄ JA LÄNNESTÄ 4000 - 1 eKr

S tu d ia G en e r ali a: Suomen kansa -

mistä ja mikä?

Professori Jorma Koivulehto Kansa on järkevää määritellä kielen mukaan, ainakin m itä m enneisyyteen tulee. Tässä esitelm ässä suomalaiset ovat ja ennen kaikkea ovat olleet sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat ja ovat puhuneet suomea tai sen vanhempia kielellisiä esiasteita. On todettava, että historiallinen eli diakroninen kielitiede voi puhua vain sellaisista väestöryhmistä, joilla on ollut jokin tietty kieli. EH käsittelen tässä esitelmässäni kysymystä, mitä lähinnä kielitieteen valossa voidaan sanoa suomen kieltä ja sen esiasteita puhuneiden ihmisten esihis­ toriasta. Arkeologia on kuitenkin suorastaan pakko ottaa mukaan. Ennen kaikkea käsittelen kysymystä, mistä ajasta alkaen nykyisen Suomen alueella on puhuttu suomea tai sen esiasteita. Historiallinen eli ns. diakroninen kielitiede ja sen olennainen osa, historiallinen vertaileva kiehtiede, on hum anistiseksi tieteeksi “kova” tiede. Se pystyy toteamaan kielten välisen sukulaisuuden ja sukulai­ suuden asteen ja rekonstruoimaan eli päättelemällä rakentamaan sukukielten yhteisiä esiasteita eli ns. kantakieliä. Kun luonnontieteissä teorioiden vahvis­ tukseksi usein vaaditaan kokeen toistettavuutta, on historiallisessa kielitieteessäkin tietynlainen toistetta­ vuus; toistettavuus on sitä, että pystymme osoittamaan, että olettamamme tietty sääntö tai kielellinen kehitys ei näy vain yhdessä tapauksessa, vaan että löytyy muitakin tapauksia, joihin sama sääntö sopii. Otan esimerkin: suomen sanalle halla on esitetty saamen kielestä vastineeksi sanaa suoldni, joka m erkitsee ‘kastetta’ tai myös ‘hallaa’. Näiden sanojen välillä vallitsevat äännesuhteet, jotka voidaan löytää monista muistakin vastaavista tapauksista. Voimme päätellä, että yhteinen kantamuoto, josta suomen ja saamen muodot ovat kehittyneet, on ollut *£a/na. Tämä pääte-

mistä j a mikä?

S u o m e ssa ?

-

is t ä l ä h t ie n s u o m e a

S Uulia G en e r ali a: Suomen kansa

M

mistä j a mikä? -

S tu d ia G en e r ali a: Suom en kansa

lmä saa vielä ulkopuolisen vahvistuksen. Balttilaiskielissä (liettuassa ja latviassa) on sana, jonka merkitys on suunnilleen sama, ja joka taas balttilaisten äänne­ lakien m ukaan on ollut kantabaltissa alunperin muodossa *£alna+. Lähes samanlainen se on liettuassa vielä nykyäänkin: liettuan sana £alnä, joka merkitsee ‘pieni pakkanen’. Suomen ja saamen alkuperäinen yhteinen sana *£alna on näin yksiselitteisesti vanha lainasana balttilaiselta taholta. Samalla se todistaa, että päätelmämme ovat oikeita. Oikeita ne kyllä olisivat ilman tätä lisätodistustakin. Joku voisi kysyä, eikö lainasuhde v o isi yhtä hyvin olla päinvastainen. K antasuom esta balttiin? Periaatteessa näin voisi ollakin. Täm än lainasuunnan tekee kuitenkin mahdottomaksi se, että balttilaisella taholla sanalla on omapohjainen selitys, etymologia, se on eräs johdos, eli johdettu sana lyhyemmästä balttilais-indoeurooppalaisesta sanajuuresta *£al-, joka näkyy esim. liettuan verbissä £älti ‘jäätyä, kylmetä’. Suomalais-saamelaisella halla-sanalla taas ei ole omakielistä selitystä. Lainasuunta on siis kantabaltista kantasuomeen. Tärkeitä ovat sitten toisen hum anistisen tieteen, arkeologian tulokset. Se voi hahm ottaa tiettyjä esihistoriallisia kulttuuripiirejä, joilla on aivan tietty sijanti. Nämä tiedot auttavat päättelemään, mistä kielien v älisiä kontakteja voi hakea. Sitä p aitsi arkeologialla on se suuri etu, jota kielihistorialla ei samassa määrin ole: esihistorialliset kulttuurit voidaan nykyään lu o tettav asti ajo ittaa. K ielih isto rian päättelemiä muinaiskieliä, kielten muinaisia asteita eli tasoja (vrt. tuo *£alna ‘halla’) taas ei voida ajoittaa absoluuttisesti, tarkasti. Ajoitus on vain suhteellinen, relatiivinen. Voimme kyllä sanoa, mikä ilmiö tai mikä kielitaso edelsi tai seurasi tiettyä toista, mutta emme voi olla täysin varm oja tarkoista ajo ituksista. Arkeologia taas puolestaan ei yksin oman todistus­ aineistonsa varassa voi sanoa varmasti, mitä kieltä tai kieliä nuo muinaiset kulttuurialueet ovat puhuneet. Monet arkeologit kieltäytyvätkin nykyään sanomasta

Mutta mistä lähtien Suomessa on puhuttu suomea? Kielet muuttuvat vähitellen, joten käsite “suomen kieli” on monitulkintainen. En siksi yritäkään vastata kysymykseen, mistä lähtien maassamme on puhuttu nykyisen kaltaista suomea — siinä ei päästäisi kovin­ kaan kauas menneisyyteen — , vaan pikemminkin

mistä j a mikä? -

On tärkeää huomata, että kielikontaktien toteaminen on pääasiallinen kielihistorian keino, kun päätellään eri kielten varhaisten puhujien maantieteellistä asemaa. Pelkkä kielisukulaisuuden toteaminen ei vielä anna luotettavaa kuvaa. Tietenkin sekin, missä myöhempiä sukukieliä, esim. suomalais-ugrilaisia kieliä (tarkemmin uralilaisia kieliä), puhutaan, antaa viitteitä siitä, missä niiden yhteinen ns. kantakoti on voinut sijaita. Itse kannatan sitä teoriaa, jonka mukaan vanhin tavoitetta­ vissa oleva kantakoti on sijainnut Länsi- tai KeskiV enäjällä. Siihen v iittav at kaikkein vanhim m at indoeurooppalaiset lainat, joita uralilaiselle/suomalais­ ugrilaiselle alueelle on tullut. Kun indo-eurooppalaisten kielten tutkijat ovat päätyneet — hyvin syin — sijoittamaan indoeurooppalaisen kantakodin karke­ asti sanoen Etelä-Venäjälle, on mielekästä ajatella, että uralilaisten kielten kantakoti on sijainnut tämän alueen välittömässä läheisyydessä, arvatenkin siitä pohjoi­ seen. Näin päädymme alueelle, jota esim. arkeologi Christian Carpelan omien tutkimustensa pohjalta kannattaa, Oka ja Volga -jokien väliselle alueelle. Siis Moskovan seuduille, ei niinkään tätä idemmäksi, ns. Volgan mutkaan.

S tuella G m n e r a l i a : Suomen kansa

mitään tutkimiensa kulttuurien kielestä. Kuitenkin, kummankin tieteen tuloksia yhdistämällä voimme saada aikaan jonkinlaisen synteesiin, näkemyksen (tai mallin) siitä, minkälainen kielellinen muinaisuus on ollut tai voinut olla. Kuvaa voi sitten korjata, mahdol­ listen uusien tutkimustulosten pohjalta. Lopulliseen “totuuteen” emme tuskin voi koskaan päästä. Näin on yleensäkin laita hum an istisissa tieteissä, jopa luonnontieteissäkin.

mistä j a mikä? -

G en e r a l i a: Suomen kansa S tu d ia

kysymykseen, mistä lähtien täällä on puhuttu sellaista suomea, esisuomea, josta nykyinen suomi on kehitty­ nyt. Vanhat lainasanat kertovat, että esisuomella on ollut hyvin varh aisia yhteyksiä in do euro op palaiselle kielialueelle. En nyt tarkoita sellaisia lainoja, jotka esiin tyvät kaikk ialla u ralilaisissa (= suo m alais­ ugrilaisissa) kielissä, vaan sellaisia, joiden esiintyminen rajoittuu joko pelkästään (itämeren)suomeen tai sitten ainakin uralilaisen kielialueen läntiseen osaan, kuten esim. kalja, kaski, kyrsä ‘(ohut) leipä’, lehti, pohtaa ‘puhdistaa viljaa pohtimella’, puhdas (alun perin ehkä viitannut pohdettuun viljaan) tahdas ‘taikina, pehmeä seos’. Vaikka sanojen levikki on näin suppea, niiden indoeurooppalaisten lähtömuotojen äänneasu on niin vanha, että se vastaa indoeurooppalaista kantakieltä, eli kieltä, joka on ollut indoeurooppalaisten kielten yhteinen pohja eli kantakieli. Tämän kantakielen on tiettyjen argumenttien nojalla katsottu päättyneen n. 3500 eKr. — viim eistään. Indoeurooppalaisella puolella nuo kyseiset sanat ovat myös levikiltään läntisiä: niiden nykyiset vastineet esiintyvät lähinnä sellaisissa läntisissä tai luoteisissa indoeurooppalaisissa kielissä kuin germ aani, baltti tai slaavi. Huomion arvoista on lisäksi, että useat sanat viittaavat alkeel­ liseen maanviljelyyn ja karjanhoitoon (lehdekset karjan rehuna). Nyt kysytään, ovatko tällaiset sanat, nimenomaan sellaiset, jotka esiintyvät jopa vain suomessa (= itäme­ rensuomessa) voineet lainautua nykyisen Suomen kamaralla? Jos vastaamme myöntävästi, se samalla merkitsee sitä, että Suomessa on jo tuolloin asunut varhaisia suomalaisia, esisuomalaisia, eli siis varhaista suomen esiastetta on jo tuolloin puhuttu Suomessa. Kielitieteelliset näkökannat edellyttävät tämän aikata­ son sanojen lainaumisajaksi myöhäisintään jotain sel­ laista kuin 3000-2500 eKr. Muistakaamme, että indo­ eurooppalaisen kantakielen aika päättyi n. 3500 eKr.

keihäs, lieka, maltsa, muoto, neula, otsa, pelto, rasva, rengas, ruoka, satama. Ja vihdoin on huomattava määrä kaakos­

ta peräisin olevia lainoja, nimittäin indoiranilaiselta alueelta tulleita: esimerkiksi huhta, jplmala, kehrä (josta kehrätä), maksaa, paksu, sammas (josta sampo), taivas, verso. Indoiranilaisilla lainoilla en nyt tarkoita sellaisia vanhoja lainoja, joiden levikki ulottuu hyvin laajalle suomalais-ugrilaiselle alueelle, vaan sellaisia, joiden levikki on suhteellisen suppea, yleensä läntinen. Suomen kielen kehityksessä voidaan erottaa kaksi keskeistä tasoa. Varhaiskantasuomen taso ja myöhäis­ kantasuomen taso. Indoiranilaiset ja balttilaiset lainat ovat niin vanhoja, että ne ovat tulleet jo varhais­ kantasuomen aikana, jonka katsotaan päättyneen viimeistään n. 500 eKr., jollei jo aikaisemminkin. Germaanisissa lainoissa on kaksi pääkerrostumaa. Vanhimmat on lainattu jo varhaiskantasuomen aikana, nuoremmat sitten vasta myöhäiskantasuomen aikana. Kuitenkin myöhäiskantasuomeenkin tulleet lainat ovat varsin vanhoja, koska ne yleensä heijastavat vielä kantagermaanista/kantaskandinaavista kielitasoa. Pelkästään kielikontaktien eli lainasanojen avulla pääsemme siis seuraavaan tulokseen: 1. Esisuomalaisilla on ollut hyvin varhaisia kosketuksia läntiseen indoeurooppalaiseen maailmaan, ehkä jo noin vuoden

mistä j a mikä? -

Suomen kielessä on myös, ja paljon enemmän, tätä aikaa myöhäisempiä lainasanoja. On vanhoja balttilaistaholta tulleita lainasanoja: esimerkiksi ansa, lahti, lava, lohi, reisi, salo, vakka, virsi, vuohi. Sitten on paljon germaaniselta taholta, siis Skandinaviasta tulleita lainoja, esimerkiksi ahjo, apaja, hauta, hidas, kansa,

S tuella G en e r ä l l ä : Suomen kansa

Pelkästään kielitieteen valossa emme voi väittää, että sanat olisivat lainautuneet Suomessa. Onhan mahdol­ lista olettaa, että esisuomalaiset olivat vielä tuolloin jossain muualla, idempänä tai etelämpänä. Ulottuuhan joidenkin sanojen levikkikin idemmäs, esim. kyrsä mordvaan ja lehti mariin.

S tudia G en e r ä li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

3000 eKr. paikkeilla. 2. Tätä nuorempia, mutta varsin vanhoja ovat myös vanhimmat kosketukset baltteihin ja indoiranilaisiin heimoihin. 3. Lähes samanikäisiä ovat myös vanhimmat kosketuksemme varhaisgermaaneihin. Entä mitä kertoo arkeologia? Eli: miten nämä laina­ sanakerrostum at sopivat arkeologian antam aan kuvaan? Germaaniset lainat sopivat hyvin, koska tiedämme, että pronssikaudella (n. 1500—500 eKr.) Skandinavian keski- ja eteläosissa vallitsi yhtenäinen suhteellisen korkea pronssikulttuuri, joka hieman myöhemmin ulottui myös Saksan pohjoisosiin. (kartta l 1) Tätä kulttuuripiiriä pidetään yleisesti varhaisgermaanisena. Muussa tapauksessa germaanien ilmestymistä näille alueille ei järkevästi voi selittää. Todennäköisesti alue on ollut indoeurooppalaista, eli esigermaanista,

jo tätä ennenkin. Maamme länsi- ja etelärannikolla vallitsi samaan aikaan voimakkaasti skandinaavissävyinen kulttuuri, mikä ei nykyisen arkeologisen käsityksen mukaan ole kuitenkaan voinut olla 1 Kartat on ystävällisesti piirtänyt Christian Carpelan.

Jos hyväksymme tämän, se merkitsee, että varhaista suomea on puhuttu Suomessa, sen rannikkoalueella viimeistään pronssikaudella, joka ajoittuu noin vuosiin 1500—500 eKr. Sisämaassa on vallinnut toisenlainen kulttuuri, joka on ilmeisesti ollut (esi)saamelaista. Ajanlaskun taitteen jälkeen rannikon suomalaisia on alkanut tunkeutua sisämaahan, etenkin Satakunnan rannikolta Kokemäenjokea myöten Hämeeseen. Täten selittyy myös se, että Häme ja häm äläinen on kielihistoriallisesti yhtä kuin saamen kielen säpmi ‘saam elainen, Saam enm aa, L appi’ ja säpmelaX ‘saam elainen’ . Tätä käsitystä on peru stellu t vakuuttavasti arkeologi Unto Salo. Ja itsekin näen asian samalla tavalla. Balttilaiset ja läntiset indoiraniset sanalainat sinänsä eivät kerro esisuomalaisten asuinsijoista kovinkaan tarkkaan — jos olemme oikein kriittisiä. Entä voiko arkeologia tarkentaa kuvaa? Keski-Venäjällä on ollut useitakin kulttuureja, joiden kielet tulevat kyseeseen näiden lainojen antajina. Ainakin indoiranilaisia lainoja on varmasti tullut sieltä, ehkä ns. tekstiilikeraamisen kulttuurin mukana, joka syntyi Volgan—Okan alueella

S tu dia G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

pelkästään tuonaikaisten varhaisgermaanien ylläpitä­ mää. Eli kulttuuri on saanut leimansa maahanmuuttaneilta germaaneilta, mutta samaan aikaan rannikolla on asunut varhaiskantasuomalaisia, joihin tulokkaat ovat lopulta sulautuneet. Perinnöksi heiltä ovat jääneet suomen vanhimmat germaaniset lainasanat. Voidaan kielellisin kriteerein osoittaa, että ne on saatu jo ennen kuin ns. varhaiskantasuomi muuttui myöhäiskantasuomeksi. Tämänhän jo mainitsinkin. Germaanissävyistä pronssikulttuuria on esiintynyt myös Suomenlahden eteläpuolella, Luoteis-Virossa. Siellä se kuitenkin on nuorempaa kuin Suomen rannikolla, ja onkin katsottu, että se on sinne levinnyt Suomesta käsin (jo C. F. Meinander). Odotuksen mukaisesti viron kielessä on myös vanhoja germaanisia lainasanoja, lähes yhtä paljon kuin suomen kielessäkin.

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

n. 1900 eKr. ja levisi sieltä käsin pohjoiseen ja luo­ teeseen saavuttaen Itä-Karjalan ja Suo­ men itäisen kult­ tuuripiirin jo noin vuosisataa m yö­ hemmin. Tekstiili­ keraamiset yhteisöt harjoittivat vaati­ matonta maanvilje­ lystä, ja kulttuurin vaikutus tuntui pronssikaudella Länsi-Suom en kulttuuripiirissä asti. Heitä on luontevinta pitää tietynlaisina esisuom alaisina, joiden mukana siis indoiranilaiset, etenkin iranilaiset lainat ovat levinneet Suomeen. Ei tarvitse välttämättä olettaa suurten ihmisryhmien muuttoa, sanat ovat voineet levitä myös kielestä tai murteesta toiseen pientenkin ryhmien mukana. Sitä paitsi Volgan yläjuoksun ja Suomen välillä on tiettävästi asunut myöhemmin sukupuuttoon kuolleita suomalais-ugrilaisia heimoja. Merkittävää on, että indoiranilaisia lainoja on myös saamessa, sellaisia, joita taas ei ole itämerensuomessa.. Myös balttilaisia lainoja on joitakin vain saamessa ja tätä ei voine juuri selittää muuten kuin että saame­ laisten vanhoja asum a-alueita on ollut pitkäl­ lä kaakossa­ kin. B altteja taas on asunut hyvin varhain L ä n s i-V e n ä ­ jällä, kuten noilla alueilla esiintyvät balttila isp e rä ise t

Entä nuo vanhimmat, läntiset indoeurooppalaiset lain asan at kielessäm m e? M iten ne sijo ittuvat arkeologian tarjoamaan kuvaan, tarkkaan ajan ja paikan runkoon? Tunnettu arkeologinen tosiasia on, että Suomeen ilmaantui ns. tyypillinen eli varsinaiskampakeramiikka n. 3900 eKr. Tämä kulttuuri jatkaa jo vanhempaa ns. Ljalovon kultuuria, jonka synnyinalue oh jo mainittu Volgan ja Okan välinen seutu (vrt. karttakuvan vanhempi kuoppa-kampakeramiikka, joka osittain lim ittyy Itä-Suom essa ja Itä-K arjalassa varsinaiskam pakeram iikan kanssa). Se ulottui rannikolle saakka ja pohjoisessa nykyisen Lapin kynnykselle. Tähän samaan kulttuurialueeseen kuului Suomen lisäksi etelämpänä Baltia Väinäjokeen saakka ja lisäksi siitä länteen sijaitseva Kuurinmaa, (kartta 2) Tätä vaihetta, jota kesti n. vuoteen 3000, seurasi sitten m yöhäiskam pakeram iikka. K am pakeram iikan kulttuurin on katsottu olleen kieleltään suomalais­ ugrilaista, siis esisuomea (arkeologeista esim. Carpelan, Salo). A rkeologisena perusteena on se, että varsinaiskampakeramiikan jälkeen ei Suomessa näytä olevan selvää aukkoa kulttuurin jatkuvuudessa. Kun tämä kampakeraaminen alue kattaa myöhemmän itämerensuomalaisen kielialueen ja siitä itään alueita, joilla tiedetään asuneen suomalais-ugrilaisia heimoja, onkin m ielestän i vaikeaa k uvitella, että tuon kulttuurialueen kieli ei olisi ollut suomalais-ugrilaista. Indoeurooppalainen se ei ainakaan missään tapauksessa ollut.

S tudia G e n e r a lia : Suomen kansa - mistä j a mikä?

paikannimet osoittavat. Myös Suomeen omaksutut b alttilaislain at, ainakin vanhim m at, ovat ehkä kulkeutuneet kaakosta Venäjältä, eikä välttämättä Baltiasta, kuten luulisi. Toisaalta Suomen rannikolla, osin sisämaassakin on vallinnut n. vuosina 2300—1500 vasarakirveskulttuurin ja myöhäiskampakeraamisen kulttuurin pohjalta syntynyt kiukaiskulttuuri, jolla näyttäisi olleen yhteyksiä myös Baltiaan.

Sktudia G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Indoeurooppalaista asutusta ja kulttuuria on puolestaan mitä todennäköisimmin edustanut ns. nuorakeraaminen vasarakirveskulttuuri (kartta 3), joka levisi etelästä, siis Baltiasta käsin Lounais-Suomeen, myös sisä­ maahan, Tampereelle saakka, jo niin varhain kuin n. 3200 eKr. ja jota kesti lähes tuhat vuotta, n. vuoteen 2300 eKr. Skandinaviaan (sen etelä- ja keskiosiin) tämä kulttuuri levisi puolestaan Keski-Euroopasta ja vasta muutamaa vuosisataa myöhemmin. Koko KeskiEurooppa Reiniä m yöten kuului sen p iiriin ja myöhemmin syntyi pesäkkeitä myös Volgan ja Okan seuduille, Volgan m utkaan saakka (Fat’janovokulttuuri). Vasarakirveskulttuuri tuli siis Suomessa, sen lounais­ osassa, aikaisemman kampakeraamisen kulttuurin “päälle” eli samoille alueille, vaikkakin näitä kahta kulttuuria edustavat väestöt asuivat eri asuinpaikoilla. Jonkinlaista kosketusta väestöjen välille on täytynyt syntyä. Ja juuri tähän saum aan sopii sellaisten vanhim pien esisuom een ja läh ik ieliin tulleiden lainasanojen lainautum inen. Koska kulttuurien kosketuspinta on ollut laaja, emme kuitenkaan voi varm uudella väittää, että lainoja olisi tullut juuri Suomessa. Mutta aika todennäköiseltä se kuitenkin näyttää. Ja jos näin on, se tarkoittaa, että esisuomalaisia on asunut Suomessa, eli täällä on jo näin varhain puhuttu suomen kielen kaukaista esiastetta. Joka tapauksessa on vaikeaa ajatella, että lainat olisi saatu muualta kuin vasarakirveskulttuurin piiristä. Näin kielihistoria ja arkeologia näyttävät sopivan yhteen: kaksi kulttuuripiiriä ovat kohdanneet Suomessa ja läh ialu eilla aikana, joka vastaa m ainittujen sanalainojen ikäystä. K ielitiede saa siis tukea arkeologiasta ja päinvastoin. Näin ei välttäm ättä tarvitsisi olla. Jos ei olisi, pitäisi tämä vain tunnustaa ja yrittää uutta ratkaisua. Tätä kielitieteen ja arkeolo­ gian liittoa on tapana kutsua jatkuvuusteoriaksi.

Todennäköisempää mielestäni on, että suomen kieli on tullut maahan myöhemmin, mikä taas edellyttäisi, että täällä on joskus, ennen esisuomen tuloa puhuttu jotain muuta kieltä, kenties useampiakin kieliä. Jotkut tutkijat ovatkin tästä saaneet aiheen etsiä suomesta sanoja, jotka olisivat lainautuneet — tai voisi sanoa jääneet — suomeen tällaisesta tai tällaisista kadonneista kielistä, ns. substraattisanoina eli -lainoina. Joitakin tällaisia sanaehdokkaita on esitetty, mutta tutkimus on vähitellen pystynyt osoittamaan näistä yhä useampia vanhoiksi lainoiksi tunnetuista ym päristökielistä, germ aanista, baltista tai vieläkin varhaisemmasta indoeurooppalaisesta kielimuodosta. Näiden seikkojen perusteella päädyn tulokseen, että varhaisinta (esi)suomea on Suomessa puhuttu kenties jo kampakeraamisena aikana. Ja viimeistään ainakin pronssikaudella, pääasiassa kuitenkin vain aivan rannikon tuntumassa. Asutus on sielläkin ollut harvaa, tietyissä asutuspisteissä, ja väkeä on ollut vähän. Asutus on silti ollut jo kiinteää, paikallaan pysyvää: Nakkilassa on tutkittu kokonaisen talon jäännökset karjasuojineen ja heinätalaineen (Unto Salo). Sisämaan kulttuuri on ollut toisenlaista ja asukkaat väestöä, joiden kieli kehittyi saameksi. Tämä tulokseni vastaa ainakin suurin piirtein useiden m uidenkin näitä kysymyksiä pohtineiden tutkijoiden käsitystä.

S tn d i a G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Jotkut tutkijat, lähinnä arkeologit, ovat esittäneet näkemyksen, jonka mukaan Suomessa olisi kulttuurin ja jopa kielenkin vielä kampakeraamista aikaakin pitemmälle taaksepäin ulottuva jatkuvuus; lisäksi on nähty, että vanhin länsi- ja etelärannikon asutus (joka tulee esiin ns. jäkärlänkeramiikassa n. v. 4100—) olisi tullut etelästä, Sisä- ja Itä-Suomen asutus olisi sen sijaan perua idästä tulleesta uudisasutuksesta. Vaikka näin olisikin, on vaikeaa ajatella, että jo tuohon aikaan kielikin olisi ollut jonkinlaista esisuomea.

.S' tu d ia G e n e r a lia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Aivan viime aikoina on esitetty teesi (Ante ja Aslak Aikio 2001 ja seuraava artikkeli), että suomalaisia, tarkemmin kantasuomalaisia eli itämerensuomalaisia olisi asunut Suomessa vasta ajanlaskun taitteen jälkeen; tänne he o lisivat m uuttaneet jostain Suomenlahden etelä- tai itäpuolelta. Alkioiden malli näyttäisi kuitenkin sopivan kovin huonosti koko tähänastiseen arkeologian ja kielitieteen luomaan kuvaan Suomen m enneisyydestä. E rityisesti pronssikauden rannikon kulttuuri jää siinä arvoituksel­ liseksi, koska saamelaista se ei ainakaan ole voinut olla. Eikä pelkästään germaanistakaan. Arkeologian nykynäkemysten valossa ei myöskään ole tietääkseni todettavissa vastaavaa laajaksi maahan­ muutoksi tulkittavaa ilmiötä. Uusia asukkaita on kyllä ajanlaskun taitteen tien o illa saapunut m aahan, kuitenkin etenkin Ruotsista, jossain määrin kyllä myös V irosta. Paitsi skandinaavisella pronssikaudella, yhtenäistä kulttuuria on Suomenlahden kahden puolen ollut myöhemminkin; esim. myöhemmän pronssi­ kauden ns. paimionkeramiikalla ja pronssikauden loppuun ja varh aiselle rautakaudelle ajoittuvan morbynkeramiikalla on vastineensa Viron puolella. Molemmat ovat lähinnä rannikon kulttuureja . Kun nuo kulttuurit eivät ainakaan Virossa ole voineet olla saamelaista kieleltään, tuskin ne sitä ovat olleet Suomen puolellakaan.Ne eroavat selvästi sisämaan kulttuurista, vaikka morbynkeramiikkaa on toisaalta tavattu jonkun verran sisämaassakin, mikä viittaa sinne rannikolta muuttaneeseen uudisasutukseen (Christian Carpelanin huomautus). Itämerensuomalaista kielityyppiä on Ante Aikion mukaan esiintynyt varhain myös idässä Valkeajärvellä ja Vienajoella. Todisteena ovat lähinnä itäm eren­ suomalaisiksi tulkitut paikannimet. Tästä ei kuitenkaan mielestäni välttämättä seuraa, että itämerensuomen eli kantasuomen vanhin alue, sen alkukoti, olisi sijainnut jossain Lounais-Suomen ja näiden itäisten alueiden

I

Tässä hahmottelemani kuva on faktojen perusteella tapahtuvaa tulkintaa, sitähän esihistorian tutkimus aina on. En kuitenkaan näkisi, että se on turhaa spekulaatiota, kun sitä verrataan siihen, mitä Aikioiden mukaan todella voidaan tietää. Jos se olisi sitä, kaikki esihistoria olisi spekulaatiota. Faktaa ovat tietenkin vain arkeologien maasta löytämät muinaisjäännökset ja kielihistorian kovat faktat. Kyse on erilaisten mallien esittämisestä, ja eri mallien todennäköisyyttä voidaan verrata keskenään. Ja tämähän on tiedettä.

Kirjallisuutta: Aikio, Ante - Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen: Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. Muinaistutkija 4/2001. 2—21. Carpelan, Christian 2001: Late Palaeolithic and Mesolithic Settlement of the European North — Possible Linguistic Implications. Early Contacts betmen Uralic and Indo-European: Unguistic and Archaeological Considerations (Ed. by Christian Carpelan, Asko Parpola, and Petteri Kosktkallio). Suomalais­ ugrilainen Seura. Helsinki. 37—53. Carpelan, Christian - Parpola, Asko 2001: Emergence, Contacts

S m d i a G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

välissä. Päätyisimme tässä tapauksessa johonkin Suomenlahden itäpuolelle. Tältä alueelta ei kuitenkaan ole tähän asti löytynyt mitään arkeologisia todisteita tuonaikaisesta germaanisesta vaikutuksesta, asutuk­ sesta puhumattakaan; viikinkiaika oli vielä kaukana edessäpäin. Itämerensuomalainen kulttuuri näyttäisi olleen olennaisesti rannikon kultuuria (sanat laiva ja purje ovat lainautuneeet balttilaisellekin taholle), ja suhteellisen yhtenäisenä kulttuurina ja kielenä se on voinut esiintyä laajalla rannikkoalueella ja levitä sieltä itäiseenkin suuntaan. Ja Suomenlahti on ylitetty jo kivikaudella, myöhemmistä ajoista puhumattakaan.

S tuclict G e n e r a lia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

and Dispersal of Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan in Archaeological Perspective. Early Contacts betiveen Uralle and Indo-European: Einguistic and Archaeological Considerations (Ed. by Christian Carpelan, Asko Paprpola, and Petteri Koskikallio). Suomalais-Ugrilainen Seura. Helsinki. 55-150. Ennen, muinoin (toim. Riho Grünthal). Tietolipas 180. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2002. Inari —Aanaar. Inarin historiajääkaudesta nykypäivään (toim. VeliPekka Lehtola).Inarin kunta. Ivalo 2003. Kallio, Petri 2002: Prehistoric Contacts between Indo-European and Uralic. Proceedings o f the Thirteenth A nnual UCEA IndoEuropean Conference. Journal o f Indo-European Monograph Series, No. 44. Washington, DC. Kallio, Petri 2003: Languages in the prehistoric Baltic Region. Eanguages in Prehistoric Europe (ed. by Alfred Bammesberger, Theo Vennemann). Winter. Heidelberg. 227-243. Koivulehto, Jorma 1991: Uralische Evidienz f ür die Laryngaltheorie. Sitzungsberichte der Osterreichischen Akademie der Wissenschaften, Philosophisch-historische Klasse 566. Wien. Koivulehto, Jorma 1999: Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa. PP 207—236. Koivulehto, Jorma 2002: Contact with non-Germanic languages II: Relations to the East. The Nordic Languages. An International Handbook o f the History o f the North Germanic Eanguages. Volume 1. Walter de Gruyter. Berlin - New York. 583-594. Koivulehto, Jorma 2003: Frühe Kontakte zwischen Uralisch und Indogermanisch im westindogermanischen Raum. Eanguages in Prehistoric Europe (ed. by Alfred Bammesberger, Theo Vennemannn). Winter. Heidelberg. 279-317. Parpola, Asko: ks. Carpelan Christian - Parpola, Asko. PP = Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan (toimittanut Paul Fogelberg). Bidrag tili kännedom av Finlands natur och folk 153. Helsinki. Salo, Unto 1981: Satakunnan pronssikausi. Satakunnan historia I, 2. Satakunnan maakuntaliitto r.y. Rauma. Salo, Unto 2000: Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. Hämeen käräjät I (toim. Jukka Peltovirta). Hämeen heimoliitto ry - Emil Cedercreutzin Säätiö. Hämeenlinna. 18-230. Sammallahti, Pekka 1999: Saamen kielen ja saamelaisten alkuperästä. PP 70-90.

Myyttisestä perinteestä voi myyttiaiheiden, myyttisten m ielikuvien ja sanaston vertailevan tutkimuksen avulla keriä esiin samankaltaisia, eri suuntiin johtavia traditiokerroksia, joita kielitieteilijät ovat tunnistaneet omaperäisen ja lainasanaston historiaa tarkastelle­ ssaan. Tehtävää vaikeuttaa se, että yksityiset kulttuuriilmiöt ja suullisen perinteen tuotteet leviävät helposti maasta toiseen. Toisaalta maailmankuvaa ja arvoja ylläpitävät kulttuurisen tietoisuuden rakenteet ovat kulttuurin p in tailm iö itä syvällisem piä ja konservatiivisempia. Näin mytologia kuuluu hitaasti muuttuviin mentaalisiin representaatioihin, niihin ‘pitkän keston vankiloihin’, jotka elävät sitkeästi uudistuvissakin olosuhteissa ja kantavat muistoa varhaisem m ista kulttuurin vaiheista. K ulttuurin uudistuessa vanhat teemat saavat uusia historiallisia muotoja.

mistä j a mikä?

Itämerensuomalaista kulttuuripiiriä tutkittaessa avaa kalevalainen runous tien esik ristillisen uskomusmaailman tarkasteluun. Vertaileva tutkimus on osoittanut kalevalaiseen epiikkaan ja loitsustoon punoutuneiden myyttiaiheiden, maailman syntyä ja rakennetta sekä k u lttuu ri-ilm iö id en luom ista kuvaavien aihelmien kuuluvan laajalle levinneeseen kansainväliseen traditioon. Näille tavataan vastineita u ralilaisia k ieliä puhuvissa k ulttuu reissa ja indoeurooppalaisissa ja Kauko-idän kulttuureissakin. Vastaavasti tuonpuoleisen matkoihin, noidan muodonmuutoskykyyn ja tietäjyyteen liittyvällä tematiikalla on yhtymäkohtia sekä siperialaisen että skandinaa­ visen perinteen kanssa. Se, mitä nämä yhtymäkohdat kertovat esihistoriallisten kulttuurien henkisestä ilmastosta, on kiehtova mutta vaikea tutkimustehtävä.

-

Professori Anna-Leena Siikala

S fuclia G en e r a l i a: Suomen kansa

USKOMUSPERINNE SUOMALAISUUDEN HENKISENÄ PÄÄOMANA

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r ali a: Suomen kansa

Ne tulkitaan kunkin kulttuurisen viitekehyksen puitteissa aktuaaliin maailmankäsitykseen sopiviksi. Näin m ytologian eläm älle sukupolvelta toiselle kantautuvana traditiona on om inaista keskeisrakenteiden ja jopa keskeisainesten konservatiivisuus sekä toisaalta näiden rakenteiden ja ainesten jatkuva uudelleen tulkinta. Uralilainen ja varhainen suomalais-ugrilainen kulttuuri Uralilaisia kieliä puhuvien kansojen nykykulttuurit eroavat suuresti toisistaan. Elinkeinot, elämäntavat ja maailmankäsitykset ovat historian kuluessa muok­ kautunut väestöjen siirtymis- ja sulautumisprosessien seurauksena ekologisesti erilaisissa ympäristöissä ja vuorovaikutuksessa erilaisen kulttuurisen taustan omaavien ryhmien kanssa. Vaikka monet peruskysymykset, esimerkiksi missä ja kuinka laajoilla alueilla uralilaisia kieliä on historian missäkin vaiheessa puhuttu, ovat vielä keskustelun alaisia, kertoo yhteinen sanasto varsin selvästi, minkälainen varhaisten uralilaisten kansojen kulttuuri on ollut. Kuten Kaisa H äkkinen on todennut, y le isu ralila ise t san astofragm en tit v iittaav at kivikauden kehitystasolla suhteellisen pohjoisessa elävän, metsästystä ja kalastusta harjoittavan yhteisön kieleen. Kun kysymme, missä uralilaiset ja myöhem­ mät suomalais-ugrilaiset kansat ovat asuneet, kannat­ taa tarkkailla pyyntikulttuurin elinehtoja, liikkumisen m uotoja ja liikkeelle lähdön syitä. Suomalaisen shamanismin juuria etsiessäni tulin vertailevan tutki­ muksen valossa päätelmään, että varhaisin uskomusaines ei edusta arktisen, vaan subarktisen, pohjoisen taiga-tyyppisen miljöön kulttuuria. Vieläpä kulttuuria, jossa vesiteillä on hyvin keskeinen asema. Tämä sopii hyvin Häkkisen esittämän sanaston kehykseen, vaikka m u istaisik in , että sanojen m erkitykset voivat kulttuurin ja ekologisten olosuhteiden muuttuessa

Uralilainen mytologia Olen luonnehtinut varhaisia suom alais-ugrilaisia kieliä puhuneiden ryhmien elämäntapaa kalastusta ja

mistä j a mikä? -

Houkuttelevaa on olettaa pohjoisen Euroopan ja Uralin kam pakeraam isia kulttuureja uralilaisiksi. Näiden jakautuminen kolmeen ryhmään näyttää myös luontevalta u ralilaisten kielten m aan tieteellistä jatkumoa ja myöhempiä Volgan-Kaman ekspansiivisia kulttuurikeskuksia ajatellen. Kuten professori Jorma Koivulehto on todennut, suomen sanasto on lähinnä rekonstruoitua uralilaisen kantakielen sanastoa. Itäme­ rensuomalainen alue on ollut suhteellisen eristäyty­ nyttä ja pitkään pyyntikulttuurin varassa pysytellyttä seutua Volgan ja Kaman keskuksiin verrattuna. Väes­ töä on ilmeisesti ollut riittävästi kielen vanhoillaan säilyttämiseen. Volgan ja Kaman seutu on monen­ kaltaisten etnisten ryhmien kohtauspintana ollut eks­ pansiokeskus, joka on sekä työntänyt väestöä etääm­ mälle että eriytynyt kielimuodoiltaan. Tämänkaltaisista myöhäisistä prosesseista näkyy jälkiä vaikkapa tämän päivän udmurtin murteissa. Jos ajatellaan uralilaisia kieliä puhutun koko kampakeramiikan leviämis alu­ eella, voidaan ajatella kielen kantaman maailman­ kuvan olevan kotoperäistä yhtä hyvin läntisellä kuin Uralinkin alueella. Lisäksi voidaan olettaa, että maan­ viljelyskulttuurin suhteellisen varhainen juurtuminen Volgan ja Kaman alueille ja näiden seutujen kokemat kulttuurimurrokset ja monet kulttuurivaikutteet ovat peittäneet varhaisia kerroksia alleen.

S Uulia G en e r a l i a: Suomen kansa

muuntua. Kun tarkastelee suomalais-ugrilaisten kan­ sojen nykyisiä asuinalueita, ei yhteisen sanaston osoit­ tamaa miljöötä tarvitse etsiä muualta. Itä-Euroopan suuret joet, Kama, Vjatka, Volga ja sen haarat Oka ja Valdai samoin kuin Olhava ja Viena-joki tarjoavat luontaisen ympäristön kalastukseen nojaavalle pyyntikulttuurille ja muodostavat mahtavan kulkuväylien verkoston.

S tu d ia

G en e r a l i a: Suomen kansa

-

mistä j a mikä?

metsästystä harjoittavaksi Itä-Euroopan ja Uralin kampakeraamisten kulttuurien kehykseen sopivaksi kulttuuriksi. Vielä varhaisempaa uralilaista kieltä puhuneet ovat sanastosta päätelleen edustaneet vastaavan kaltaista pohjoista pyyntikulttuuria. Niinpä uralilaiselle ja suomalais-ugrilaiselle pyyntikulttuurille om inaiset mytologian rakenteelliset tuntomerkit liittyvät luontokeskeisen elämäntavan vaatimuksiin ja luonnon sekä tähtitaivaan kiertoa koskeviin havainto ihin . M onet u ralilaisten kansojen kosm ologisista m ieliku vista ja m yyteistä ovat tavattoman laajalti tunnettuja ja paleoliittisiin pyynti­ kulttuu reihin joh dettavissa. K okonaisuutena uralilainen mytologia näyttää kuitenkin muodostavan toisiinsa liittyvien mielikuvakompleksien pohjalta rakentuvan ehjän maailmankäsityksen. Sen piirteitä ovat: . Kosmoksen rakennetta koskevat käsitykset ja mielikuvat kuuluvat Euraasian vanhim paan yhteiseen perinteeseen. Oman maailmansa keskiöstä havaintoja tekevä pohjoinen ihm inen näki kosmoksen kiintopisteen taivaalla paikoillaan pysyvässä Stella Polariksessa, jonka ympäri täh titaiv aan kuviot liikk u iv at. Suom alaiset Pohjantähden nimitykset taivaan napa, pohjan tappi ja pohjan naula —joita saamen napatähti ja pohjannaula vastaavat - osoittavat, että Stella Polarista pidettiin taivaan tukena. Keskuksen ympärillä pyörivä taivas oli mm. nganasan-sam ojedien mukaan kiinnitetty naulatähdellä. Saamelaisten, nganasansamojedien ja suomalaisten käsitys, jonka mukaan taivaan kannattaja on maasta taivaan keskipisteeseen ulottuva jättiläismäinen patsas, tunnetaan monilla Aasian alueilla. K

o

s m

o

g

r

a

f

i s e

t

k

ä

s

i t

y

k

s e

t

Pohjoisen E uraasian ja Am erikan alueella sekä Polynesiassa tavataan kaksi erilaista ja usein eri tavoin yhteen sulautunutta käsitystä maailman rakenteesta. V ertikaalisen m allin mukaan m aailm ankaikkeus rakentuu kolm en pääkerroksen varaan. Ylä- ja

Horisontaalisen m allin mukaan ihmisten asumaa maailmaa arveltiin teltan pohjan kaltaiseksi levyksi, jonka ylle taivas kaareutui teltan katekuvun tapaan. Mansien kulttuurin tuntija Izmail on tulkinnut kodan keskipylväineen kosmoksen rakenteen perusmalliksi. Kodan mikrokosmoksessa maailmanpylvästä vastaa keskipilari, taivaan kupua kodan kate ja kodan osia ilman suunnat. Tuonpuoleiseen päästiin taivaan ja maan yhtymäkohdasta ikään kuin teltan liepeen alta. Siperian taigaa asuttaneiden evenkien m aailm an­ kuvassa yhtyvät käsitykset kerroksittaisesta ja teltan kaltaisesta m aailm asta sam alla tavoin kuin itämerensuomalaisilla. Molemmat maailman rakenteen mallit ovat Euraasiassa laajalle levinneitä ja sopivat yhden ja saman, peruspiirteiltään todennäköisesti ikivanhan maailmankuvan osiksi. Proto-uralilaista m aailm ankuvaa rekonstruoidessaan on V.V. N apolskikh (1992) läh ten yt k erro ksittaisen maailmankaikkeuden pohjalta. Napolskikh yhdistää myös vertikaalisen ja horisontaalisen mallin. Hänen rekonstruoim ansa proto-uralilaisen alam aailm an asema ja määreet vastaavat myöhempien evenkien käsityksiä: se sijaitsee pohjoisessa, joen suulla, kylmässä meressä, se on maanalainen. Ylämaailma sijoittuu etelään, jokilatvoille, vuorille ja taivaaseen. Maanalaiseen maailman saattoivat samaanit ja henget pujahtaa aukosta, joka sijaitsi maailman keskipisteessä kohoavan ja teltan keskipylvästä vastaavan patsaan juurella tai joka voitiin löytää esimerkiksi evenkien mukaan virran pyörrekohdista.

S tudia G m neralia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

alamaailma jakautuvat edelleen tasoihin, joiden luku vaihtelee eri kansoilla. Kosmisten tasojen yhdistäjä/ välittäjä on maailman keskipisteessä sijaitseva akseli, maailmanpatsas, -puu tai maailmanvuori, jonka alla sijaitsee alamaailma, ja jonka huipulla olevasta aukosta alkaa tuonpuoleiseen johtava tie. Keski- ja PohjoisAasiassa samoin kuin Intiassa ja Pohjois-Euroopassa on uskottu m aailm an keskuksen sijaitsevan pohjoisessa. Siellä on myös ihmisten maailman äärim­ mäinen raja, meri, joki tai jyrkkä maan reuna.

S tue! ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Pohjoisissa pyyntikulttuureissa horisontaalisen taso ei muodosta tasaista kakkua, vaan koostuu kulttuu­ riselta merkitykseltään erilaisista ilman tai tuulen suunnista. Galina Graeeva mm. katsoo horison­ taalisen aspektin korostuvan nganasan-samojedien m aailm ankuvassa, jossa m aailm a hahm otetaan

H an tien

ko ta

nelinurkkaiseksi. Etelä-pohjo inen, itä-länsi nelijako näkyy nganasaneilla mm. kodan käyttöä, liikkumista ja oleskelua koskevina sääntöinä. Elämän ja kuoleman symboliikan kannalta keskeiset eteläpohjoinen ja itä-länsi -akselit jäsentävät myös muiden uralilaisia kieliä puhuvien kansojen maailmankuvaa. Arktisten kansojen ilmansuuntien korostus heijastuu myös saamelaisten noitarummun kalvolle kuvattuun maailmanmalliin. Maailman kolmen perustason lisäksi rummun kalvolle on saatettu kuvata sen keskipis­ teeseen sijoittuva aurinkoa merkitsevä neliö. Neliö samoin kuin saamelaismiehen lakin neljä nurkkaa symboloi arktisten kansojen horisontaalisen tason

Horisontaalisen tason suunta-rekisteriin liittyy myös pyyntikulttuurien eläm änkäytäntöä heijastava ja siperialaisessa samanismissa yleinen tuonpuoleisten teiden, polkujen ja kulkuväylien tarkka kuvaus. Tuonpuoleisen m aantiede m uistuttaa ihm isten maailman topografiaa. Nganasanien kosmografiassa ja samaanikertomuksissa polku ja sen löytäminen on keskeisessä asemassa. Polkujen suunnat määräytyvät keskeisten ilmansuuntien ja jokien laskusuunnan mukaan. Taivaankappaleiden kierto ja Jäämereen laskevien suurten jokien virtaam issuunn at muodostavatkin pohjan arktikumin tilan ja ajan kokem ukselle, m istä näkyy m erkkejä myös saamelaisten ajattelussa. K

u

o

l

e

m

a

n

s u

u

n

t

a

,

v

a

i n

a

j a

t

a

t

j a

s

i e

l

u

-k ä s i t y k s e t .

Euraasian pohjoisilla kansoilla vainajalan ilmansuunta on ollut ensisijassa kylmä ja pimeä pohjoinen, eteläisemmillä taas auringonlaskun suunta eli länsi. Länsi tavataan kuitenkin vain ajien ilm ansuuntana arktisiltakin kansoilta. V ainajien ei tarvinn ut samaanien tavoin itse löytää tuonpuoleiseen johtavaa tietä. Erilaiset vesireitit, joet ja järvet, muodostavat sekä reaalisen että mytologisen tien tuonpuoleiseen maailmaan. Obin, Lenan ja Jenisein varsilla asuvat ovat kuvitelleet vainajalaan päästävän näiden virtojen suulla sijaitsevien kurimuksen kaltaisten aukkojen kautta. Tuonpuoleiseen, erityisesti vainajalaan johtava vesitie kuuluneekin uralilaisten kansojen yhteisen m aailm ankuvan p iirteisiin . A jatus tavataan itämerensuomalaisten lisäksi mm. komeilta ja obin­ ugrilaisilta, joiden Kuolleiden maa sijaitsi Obin suulla jäämeressä, vedenalaisessa saaressa. Veneen käyttö arkkuna perustuu ajatukseen kuolleen m atkasta tuonpuoleiseen vettä pitkin. Tämän ajattelun pohjalta on luonnollista haudata vainajat lähelle vesireittejä.

S tudia G en e r a i ia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

maailmannurkkia, joiden sijoittumisessa oli auringon kierrolla keskeinen osa.

Sirkku Pihlman (1981) on todennut, että mesoliittisten ja neoliittisten pyyntikulttuurien haudat ovat variaa­ tiostaan huolimatta sangen yhdenmukaisia laajoilla alueilla. Samankin kulttuurin tai yhteisön sisällä tapaa muuntelua, toisaalta variaatio kulttuurien välillä ja eri aikoina jää vähäiseksi. Suuremmat hautaustapojen muutokset tapahtuvat vasta tuotantoelinkeinoihin siirryttäessä. Pyyntikulttuureissa kuolleen ei toivottu viipyvän kauaa hautauspaikalla. Mikäli siirtyminen oli vaikeaa, saattoi samaani saattaa kuolleen sielua tämän m atkalla v ain ajalaan . M etsästyskansojen suhde vain ajiin sa on selvästi pelokkaam pi kuin m aan viljelijöiden . K am pakeraam isen kulttuurin hautoja lu onn ehtivat punam ulta, tulen käyttö, kivirakenteet ja ruumiin pään peittäminen kivillä lienevät olleen suojaavia toimenpiteitä. Kiintoisaa on nähdä ruumiin suunta, jalat pohjoiseen, sekä hautojen sijainti vesireittien varsilla. Nämä piirteet viittaavat edellä kuvatun kaltaisiin käsityksiin vainajien olosijan suunnasta ja luonteesta. Nganasaneilla mm. elävä ihminen ei saanut maata jalat pohjoiseen tai länteen, kuoleman ilmansuuntiin. Yhden ruumiinosan, esimerkiksi pään, peittäminen hautauksessa kivillä viittaa pohjoisen pyyntikulttuurin väestölle tyypilliseen kompleksiseen sielukäsitykseen. Sielu-osuuksien tai sielujen lukumäärä ja sijainti ihmisruumiissa vaihtelevat eri kansojen käsityksissä. Yhteistä pohjoisen Euraasian pyyntikulttuureille on kuitenkin ajatus ihmisruumiin ulkopuolella unen, transsin tai sairastamisen aikana liikkuvasta sielusta sekä toisaalta ruumiissa pysyttelevistä sieluista tai sieluosuuksista, joista tärkeimmän menettäminen merkitsi kuolemaa. Mansin ja läntisen hantin is-, mordvan es, komin ae, lapin (j)ies ja suomen itse-sanat osoittavat heidän omanneen myös edellä kuvatun dualistisen sielukäsityksen. Mansin is m erkitsee varjoa, esimerkiksi puun tai huoneen varjoa, mutta myös sekä elävää hahmoa että kuolleen haamua. Suomen itse-sana on hahmo-merkityksen välityksellä

Useat tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota kampakeraamisten astioiden vesilintua m uistuttavaan koristeluun. Lintu- ja nimenomaan vesilintuaiheet ovat keskeisiä monissa uralilaisia kieliä puhuvissa kulttuureissa. Pohjoisilla alueilla muuttolintujen paluu on yhdistynyt kevään tuloon, ja pohjois-hantit viettävät nykyäänkin lintujen paluun juhlaa kevättalven tärkeimpänä väkeä kokoa­ vana tilaisuutena. O bin-ugrilaisten uskomuksilla m uuttolintujen talvehtim ism aasta, johon ne pujahtavat taivaan liepeen alitse on vastineita paitsi tsuktseilla myös monilla muilla pohjoisen Siperian kansoilla. Suomalaisten Lintukoto, jonne muutto­ linnut siirtyvät talveksi, sijaitsi lounaassa tai etelässä, on eräs variantti suom alais-ugrilaisten kansojen eteläistä m u uttolintujen m aata koskevasta mielikuvakompleksista. E

l

ä

m

ä

n

s u

u

n

t

a

j a

l i n

t

u

-m

y

t o

l o

g

i a

.

Elämälle tärkeiden ja kevättä enteilevien vesilintujen muutto on ikuistunut myös astraalim ytologiaan. T äh titaivaan V ia L acteata, M aito tietä, ovat suomalais-ugrilaiset kansat nimittäneet Linnunradaksi tai Villin hanhen tieksi. Lintulajien symboliarvo

o

S tu dia G e n e r a l i a : Suom en kansa - mistä ja mikä?

erikoistunut tarkoittamaan ‘tajuntaa, järkeä’. Pohjalla on ajatus, että esimerkiksi unessa ihmisestä irtaantuva liikkuva sieluosuus eli hahmo edustaa ihm isen tajuavaa minää eli itseä. Ruumissieluun eli elämän kannalta tärkeään sieluosuuteen viittaa ”löyly” . Alkuaan ”henkeä” merkinnyt löyly viron lapin liew’lä, U d , komin lov, udmurtin lul, mansin lili ja unkarin lelek kuuluu myös suomalais-ugilaisiin sanoihin. Tämä kompleksinen sielu-käsitys kuuluu perustavalaatuisiin yleiseuraasialaisiin ajatustapoihin ja muodostaa pohjan p aleo liittiseen aikaan joh detuille eläin serem o n ialisille ja sam an istisille riiteille. S u o m alais-u grilaisella alu eilla tuonpuoleiseen kulkevan sielun olomuoto on tavallisimmin lintu. Sielulintu-käsitykset muodostavat lintu-mytologian erään kulmakiven.

S tudia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

vaihtelee jonkin verran eri kansoilla. Joutsenella on kuitenkin keskeinen rooli useimpien uralilaisten kansojen m ytologiassa. Selkupeilla joutsen on rituaalein keväällä vastaanotettu pyhä lintu. Obin­ ugrilaisilla joutsen, hanhi ja sorsa kuuluvat taivaal­ lisiin etelän lintuihin, kuikka taas alamaailmaan. Vesilintujen muuton kuvautuminen astraalimytologiaan v iittaa lintusym b oliikan iäkkyyteen ja kulttuuriseen merkitykseen. Lintu- ja Maailmanpuu-mytologia kytkeytyvät elämää ylläpitävien voimien kuvaukseen. Merkittävä piirre uralilaisten kansojen mytologioissa on naisen asema eläm än ja kuolem an sekä näitä sym boloivien ilm ansuuntien, etelän ja pohjoisen hallitsijana. Vladimir Napolskikhn keräämät volgan suomalaisten, m ansien, nganasanien ja selkupien m ytologiaa koskevat tiedot osoittavat, että lintujen eteläistä m aata koskevaan m ielikuvien ja käsitteiden kompleksiin liittyy elämää antava Äiti-hahmo, joka edustaa varsin usein aurinkoa, sekä eräs Maailman­ puun variantti, Elämänpuu, joka kuvautuu useimmilla kansoilla koivuksi. Mielikuvakompleksiin sisältyy u seilla u ra lila isilla kansoilla tuonpuoleinen syntymistään odottavien lasten sielujen varasto sekä myyttinen lintu sielujen hautojana tai kuljettajana; ajatusmallit ovat yleis siperialaisia. Etelä - aurinko äiti - koivu - (vesi/muutto)lintu - sielujen varasto kompleksin keskeisyydestä ja iäkkyydestä todistaa se, että koivu samoin kuin kesään ja sulamiseen viittaava suvi kuuluvat uralilaisten kansojen vähälukuiseen yhteiseen sanastoon. Suomalais-ugrilaisiin sanoihin puolestaan kuuluu suomalais-karjalaisen maailman synty-myytin sotka, jonka vastineet sukukansoilla v iittaav at sukeltaviin v esilin tu ih in , sorsaan, koskeloon jne. Suomalaisittain eteläistä auringon maata voisi kenties Lintukodon lisäksi kutsua Päivöläksi. Lemminkäisen Päivölän pitoihin tekemän matkan este, suuri koivu,

Pohjoisten pyyntikulttuurien ihmisen kannalta tärkeät supranormaalit olennot ovat perusluo nteeltaan ja lajeiltaan suh teellisen samankaltaisia, vaikka yksityisten olentojen piirteet ja nimitykset vaihtelevat. Korkeammat, etäämmällä ihmisestä toimivat hahmot liittyvät luonnonilmiöihin ja ilmansuuntiin. Näistä laaja-alaisimmin vaikuttava on taivasta hallitseva olento, joka viime vuosisatoina on saanut kristillisen jumalan piirteitä, mutta joka varhem m in on saattanut olla taivaan personoi­ tuinakin. Ajkhenvald, Helimski ja Petrukhin (1989) viittaavat oletukseen, jonka mukaan mansin numi 'ylempi, taivaallinen’ (vrt. Numi-Tor?m), hantin num, (vrt. Num-Jelam) ja samojedin *num ‘jumala, taivas, sää’ periytyisivät kanta-uralilaisesta taivaanjumalan nimestä.

J

u

m

a

l

a

t

j a

h

a

l

t

i a

t

.

Suom alais-ugrilaiseen kantakieleen johdettavia ylijumalan (demiurgin, taivaan herran, sään jumalan) nimiä ovat suomessa Ilmarinen, udmurtissa Inmar,

S tud ia G en e r ä li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

jonka latvassa istuu kotka, yhdistyy luontevasti edellä kuvattuihin m ielikuviin , vaikka topos onkin muuntunut tuonpuoleisen tien vaarallisuuden kuvaksi. Suomessa Päivätär ei ollut kultin kohteena, hän lienee korvautunut keskiaikana elämän voimaa edustavalla ja synnyttäjien auttajaksi kutsutulla Neitsyt Marialla. Lapissa Aurinko-kultti säilyi vahvempana muiden arktisten kansojen tapaan. Kosmoksen ja kaaoksen problematiikkaa käsittelevä myytti Taivaanvalojen varastam inen, joka liittyy uralilaisten kansojen aurinko- ja kuu-mytologiaan, säilöytyi kalevalaiseen runouteen sekä etnisen uskonnon mukaisena että kristillistyneenä versiona. Elämän äidin vastavoima, kuoleman ja sairauksien hallitsija, kuvautuu uralilai­ silla kansoilla myös naisen hahmoiseksi. Selväpiir­ teisin esimerkki pohjoiseen sijoittuvasta pakkasen, kuoleman ja tautien sijasta on kalevalaisen epiikan ja loitsujen Pohjola, jonka valtiatar on Loveatar tai Louhi.

S tud ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä? S ielujen

hautausm aa

komeilla Jen(m), hanteilla Num-Jelam, jotka kaikki voidaan johtaa taivasta, ilmaa tai säätä merkitseviin sanoihin. Ajkhenvald, Helimski ja Petrukhin (1989)

Varhaisimmat ukkosen jumalaan liittyvät käsitykset edustanevat euraasialais-amerikkalaisia ukkoslintumielikuvia. V.V. Ivanov ja V.N. Toporov (1974) ovat osoittaneet, että ukkosen jumala -traditio on saanut E uroopassa v aik u tteita b a lttilais-sla av ilaiselta taholta. Suomen Ukko ja Skandinavian saamelaisten Horagalles ovat balttivaikutteiden lisäksi muovautu­ neet skandinaavisten mielikuvien pohjalta. Kuolan ja Ruijan rannikon saamelaisten Tiermes lienee sukua hantin Turem ja mansin Torem nimitysten kanssa. Uralilaisen kieliryhmän alueella on taivaan jumalaa konkreettisem m in ihm isen eläm ään katsottu vaikuttavan luonnonpaikkojen haltioiden, lajinhaltioiden ja vainaja-alkuisten suvunhaltijoiden, joilla tänä päivänäkin on tärkeä asema monien obin-ugrilais- ja samojediryhmien elämässä. Suomen arkeologisiin löytöihin kuuluvat ihm ishahm oiset id o lit voi useimmiten tulkita suvun-, kodin- tai luonnon­ paikkojen h altio ik si. K annattaa huom ata, että kampakeraamisen kulttuuriin ihmishahmoiset saviidolit ovat saattaneet olla turkiksilla vaatetettuja.

S tuclia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

pitävät huomion arvoisena sitä, että suom alais­ ugrilaisen *(j)ilma sanan ja suomalais-volgalaisten jumalaan yleisessä m erkityksessä tai ylijum alaan viittaavien nimitysten (Suomen jumala, eestin jumal, lapin ibmel, mordvan jumi-si-paz, marin jumo) välillä v allitsee alliteratiiv in en konsonanssi. Se, heijastavatko nimitykset arjalaista lähdettä (Indran vakituinen epiteetti on dyuman "valoisa, selkeä”) ei kuitenkaan ole selvää. K irjoittajat esittävät, että proto-uralilaisessa ja proto-suomalais-ugrilaisessa mytologiassa ylijumalalla tai taivaanjumalalla on aina vastavoima. Kiintoisaa on, että edellisten nimitykset ovat ikivanhoja kotoperäisiä sanoja, jälkimmäiset taas vierailta kansoilta omaksuttuja ja ilm eisesti kilpailevaa uskomusjärjestelmää edustavia.

Eläinlajin h altijalle om istettuih in m aastokohtiin vietiin uhriantien lisäksi saaliseläinten luut. Menettelyn taustalla on ajatus, että eläinlajin olemassaolo voidaan turvata palauttamalla pyydystetty eläin takaisin lajista huolta p itävälle h altijalle. E läim en tiettyjen ruum iinosien palauttam inen m erkitsi niissä sijaitsevan sielun palauttamista alkuperäiseen kotiinsa niin, että eläin voisi syntyä uudelleen. Eläinserem onialism in tärkein ritu aalin en ilm entym ä on saamelaisilla, suomalaisilla ja obinugrilaisilla karhun kaatoon liittyvä m yytti-riitti -kompleksi. Eläimen luiden ja muiden osien palauttaminen lajinhaltijalle uudelleen syntym isen edistäm iseksi eroaa ajatustaustaltaan uhritoimituksesta, vaikka näiden kahden menon ulkonaiset piirteet voivatkin olla samanlaiset. Itse asiassa metsästysriittien ikivanha perintö on m yöhem m in elän yt uhrim enojen yhteydessä. Pohjoisesta E uraasiasta pohjoiseen Amerikkaan tunnetut luiden palauttamiseen päättyvät menot toistuivat suurten ja harvinaisten saaliseläinten kaadon yhteydessä. Tällaisia ovat mm. karhu ja hirvi. Sen sijaan laumaeläimiä, kuten peuraa, pyydettäessä joutui rituaalisen käsittelyn kohteeksi vain jokin, esim erkiksi m etsästyskauden avaava tai lauman ensimmäinen saaliseläin. Eläinten olemassaolosta huolehtivat haltijat saattoivat näyttäytyä ihmisille oman lajinsa hahmossa. Mahtavimpien ja tärkeimpien pyyntieläinten lajinhaltija on saattanut kehittyä kaikkien eläinlajien suojelijahahmoksi. Pyyntikulttuu­ reissa eläinseremonialismilla on yhteys totemismiin. Totemieläin kuvautuu mm. obin-ugrilaisten myyteissä suvun kantaisäksi ja suojelijaksi.

S tudia '^ ^ s n e r a lia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

E

l

A i n

s e r

e m

o

n

i a

l i s m

i j a

a

s t

r

a

a

l

i m

y

t

o

l

o

g

i a

.

Pyyntikulttuurien astraalimytologia on eläinkeskeistä. Sen tähtitaivaalle ikuistamat tapahtumat kuvaavat elämän uusintamisen kannalta keskeistä toimintaa. Karhun ja hirven erityisasema uralilaisten kansojen m ytolo giassa, kuten laajem m altikin Siperian metsästyskulttuureissa, näkyy näihin liittyvien myytti-

Y llä kuvatun uskom usjärjestelm än omaavien kulttuurien tunnetuimpia instituutioita on samanismi. Sam aania tarvittiin kriisitilanteiden ratkaisemisessa välttämättömään suoraan kommuni­ kaation supranormaalien olentojen kanssa. Samanismin keskeisiä ajatuksia ovat käsitys ihm isen ulkopuolella vapaasti liikkuvasta sielusta, noidan liitto avustavien henkien kanssa, metamorfoosin kyky ja transsin aikana tapahtuva sielun m atka tuonpuoleiseen. Piirteet sopivat kuvaamaan myös varh aista u ralilaisten kansojen sam anistista instituutiota. Suomalais-ugrilaiseen kieliperintöön kuuluva sana *nojta, jolla on vastine mansissa najt, lapissa noaiPde, eestissä noid ja suomessa noita, m erkitsee loveen lankeavaan ja henkien kanssa yhteyttä pitävää sam aania. Myös suom alaiseen traditioon sisältyy kuvauksia sam anistisista tuonpuoleisen m atkoista. M onet suom alaisen sam anism in p iirteet v iittaav at subarktisen vyöhykkeen m etsäseutujen sam anistiseen kom pleksiin, esim erkiksi evenkien sam aanilaitokseen, vaikka yhteisiä piirteitä myös arktisen sam anism in kanssa löytyy. Osa jälkim m äisistä piirteistä on saamelaisten välittämiä. S a

m

a

n

i s

m

i

.

Suomalaisen mytologian kehitys Suomalaisen mytologian keskeiset rakenteet ovat muokkautuneet myöhempien maanviljelyskulttuurien pohjalta. M aailm ansynty-m yytit, joiden mukaan

ii d i a G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

aiheiden merkittävästä paikasta astraalimytologiassa. Jouko Hautala (1947) osoitti Hirven hiihto -aiheen perustuvan pohjois-aasialais-amerikkalaiseen Orionm yyttiin. Saamelainen Hirven hiihto -mytologia verautuu suom alais-karjalaiseen m yyttiin, johon kuuluu suksien valm istus ja sitä seuraava hiihtokohtaus. Saam elaiset yhdistivät kosmiseen hirvijahtiin Orionin lisäksi Seulaset ja Arkturuksen.

mistä ja mikä? -

S tudia G en e r ali a: Suomen kansa

maailma kosmos saa alkunsa särkyvän munan osista tai vesilintu hakee maata veden pohjasta, kuuluvat lintumytologian piiriin. Juha Pentikäinen yhdistää kalevalaisen runouden M aailm an muna -myytin Äänisen kalliopiirroksiin. Vanhimpaan suomalais­ ugrilaiseen perinteeseen se ei kuitenkaan kuulu. Maailman synty alkumunan siruista on laajalle levinnyt kansainvälinen myytti, jonka yhteydet intialaiseen perinteeseen osoittivat jo Herman Kellgren (1849) ja Otto Donner (1863). Myytti esiintyy myös Avestassa. Pentti Aalto (1987) huomauttaa, että vain iranilaisessa ja suomalaisessa myytissä maailman muna yhdistyy linnun hahmoon ja olettaa myytin periytyvän protoarjalaiselta ajalta. Proto-uralilaiseen traditioon on sen sijaan Vladimir Napolskikhn tutkimusten mukaan kuulunut ehkä v ielä laajem m alle - Siperiaa ja Amerikkaa myöten - levinnyt Sukeltaja-myytti, jossa luojajum ala pyytää vesilin tu a tuom aan m aata alkum eren pohjasta. Itä-E uroopassa tavataan dualistinen asetelma, kristillistyneessä traditiossa vesi­ linnun sijalla on paholainen. Tyypillinen esimerkki on iran ilaisp eräin en m aailm ansyn ty-m yytti, jossa maailman osat syntyvät alkumunan osasista. Kulttuuri-ilmiöiden, esimerkiksi humalan, ohran, kanteleen ja veneen, synnystä kertovat m yytit puolestaan palautuvat itämerensuomalaiseen, balttilaiskosketusten värittämään piiriin. Germaaninen ja etenkin viikinkiajan skandinaavinen traditio on muokannut monin tavoin kansanuskon käsitteistöä ja epäilem ättä myös uskom uksiam m e. Y hteisiä piirteitä löytyy myös m yyttiperinteessä, vaikka suomalaisuusideologian mukaan niitä ei ole erityisesti korostettu. Skandinavian ylijumala Odinin ja oman Väinämöisemme hahmoissa esimerkiksi on merkittävä määrä yhteisiä piirteitä: molemmat olivat jumalsankarien jo h tajia, m aailm an alkutapahtum issa osallisia, salaisen tiedon ja musiikin myyttisiä taitajia. Molemmat liikkuivat siniviittaisina ja silmäpuolina maan päällä, henkilöllisyytensä salaten ja paljas­

Kun näemme, että kulttuurimme perimmäiset juuret johtavat pohjoisen pyyntikulttuurin maailmaan, voidaan kysyä, m itä täm ä m erkitsee mielenmaisemamme kannalta. Miten edellä kuvatut vanhat m yytit ja m yyttiset ainekset “ajattelevat m eissä” Claude L evi-Strau ssia lain atakseni. Suomalaisten luontosuhde, metsän keskeinen asema ajattelussamme sekä tapa jäsentää sosiaaliset suhteet yksilölle tilaa antaviksi palautuvat epäilem ättä ikivanhojen myyttien tarjoamiin ajatusmalleihin. Kirjallisuus: Aalto, Pentti (1987). Connections between Finnish and Aryan mythology. Studies in Altaic and Comparative Philology, A Collection o f Professor Pentti Aalto’s Essays in Honour o f his 70th Birthday. Studia Orientalia 59. Helsinki. Ajkhenvald, Aleksandra, Helimski, Eugene & Petrukhin, Vladimir (1989), On earliest Finno-Ugrian Mythologic beliefs: comparative and historical considerations for reconstruction. Mihäly Hoppäl and Juha Pentikäinen, Uralic Mythology and Folklore. Ethnologica Uralica 1. Budapest Bogoras, Waldemar (1904-1909), The Chukchee. Franz Boas (ed.), The Jesup North Pacific Expedition. Memoir o f the American Museum o f Natural History VII. Leiden, New York. Eliade, Mircea (1964), Shamanism. Archaic Technique o f Ecstasy. London. Friedrich, Adolf & Buddruss, Georg (1955), Schamanengesichten aus Sibirien. Miinchen-Palnegg. Gemuev, I.N. (1990), Mirovozzrenie mansi: dom i kosmos. Novosibirsk. Graeeva, G. N. (1989), Nganasan Shaman’s Ways and Worldview. Mihäly Hoppäl and Juha Pentikäinen (eds.), Uralic Mythology and Folklore. Ethnologica Uralica 1. Budapest. Haavio, Martti (1950). Sielulintu. Kalevalaseuran vuosikirja 30. Porvoo. Harva, Uno (1920), Elämänpuu. Helsinki. Harva, Uno (1933), Altain suvun uskonto. Porvoo. Harva, Uno (1948), Suomalaisten muinaisusko. Porvoo.

S tu d ia G m n e r a l i a : Suom en kansa - mistä j a mikä?

tuessaan omaan maailmaansa lähtien. Viimeinen merkittävä myyttiperinteen kehittäjä on kristinusko, joka monin tavoin on vaikuttanut suomalaiseen mielenmaisemaan.

S tudia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Hautala, Jouko (1947), Hiiden hirven hiihdäntä: vertaileva kans anrunoudentutkimus. Helsinki. Holmberg (Harva), Uno (1915), Lappalaisten uskonto. Porvoo. Huurre, Matti (1979). 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki. Häkkinen, Kaisa (1990). Mistä sanat tulevat? Suomalaista etymologiaa. Helsinki. Ivanov, V.V. & Toporov, V.N. (1974). Issledovanija v oblasti slavjanskikh drevnostej. Moskva. Karjalainen, K.F. (1918). Jugralaisten uskonto. Porvoo. Kort, I.R. & Simchenko, Yu.B. (1985). Wörterverzeichnis der nganasanischen Sprache. Berlin. Manker, Erns (1938). Die lappische Zaubertrommel 1. Acta Lapponica I. Stockholm. Napolskikh, Vladimir (1989). The Diving-Bird Myth in Northern Eurasia. Mihäly Hoppäl and Juha Pentikäinen, Uralic Mythology and Folklore. Ethnologica Uralica 1. Budapest. Napolskikh, Vladimir (1992). Proto-Uralic World Picture: A Reconstruction. Mihäly Hoppal and Juha Pentikäinen, Northern Religions and Shamanism. Ethnologica Uralica 3. Budapest. Paproth, Hans-Joachim (1976). Studien iiber das Bärenfeste bei den tungusischen Völkern I. Bärenjagdriten und Bärenfeste bei den tungusischen Völkern. Skrifter utgivna av Religionshistoriska institutionen I Uppsala (hum.fak.) genom C.-M.Edsman 15. Uppsala. Pentikäinen, Juha (1995). Saamelaiset. Pohjoisen kansan mytologia. Helsinki. Pihlman, Sirkku (1981). Esihistorialliset ruumiskuoppahautaukset uskonnon kannalta tulkittuina. Esitelmä arkeologian lisensiaattiseminaarissa 15.12.1981. Turun yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos. Turku. Semonov, V.A. (1985). Nekotorye arkhaienye predstavlenija komi po materialam pogrebaPnogo obrjada. Voprosy etnografii naroda komi. Syktyvkar. Siikala, Anna-Leena (1992). Suomalainen samanismi. Mielikuvien historiaa.Helsinki Siikala, Anna-Leena (1996). Kalevalaisen mytologian nainen. Pekka Hakamies (toim.), Näkökulmia karjalaiseen perinteeseen. Suomi 182. Helsinki. Sommarström, Bo (1987). Ethnoastronomical Perspectives on Saarni Religion. Tore Ahlbäck (ed.), Saarni Religion. Scripta Instituti Donneriani Äboensis XII. Uppsala. Veres, Peter (1989). The Mythological Background to Ethnic Names o f the Ob-Ugrian. Mihäly Hoppäl and Juha Pentikäinen. Uralic Mythology and Folklore. Ethnologica Uralica 1. Budapest.

Uulia \G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

SUOMEN ASUTTAMINEN 1 - 2003 jKr T u t k i ja t A

nte ja

A

sla k

A

ik io

Suom alaiset ja saam elaiset rautakaudella A

k a t e e m ik k o

E in o J

u t ik k a l a

V arh aisk esk iajasta n yk yp äivään

c#

S t u d ia ^ ^ e n e r a l i a : Suom en kansa - mistä j a mikä?

ja s a a m e l a ise t r a u t a k a u d e l l a

Ante Aikio ja Aslak Aikio Aluksi Tämä kirjoitus käsittelee suomalaisten ja saamelaisten v äestö h isto riallisia vaih eita rautakaudella. Tarkastelemme, mitä suomalaisten ja saamelaisten nykyisillä asuinalueilla on tapahtunut ajanlaskun alun ja varhaisimman tunnetun historiallisen tilanteen välillä. Samalla haemme esihistoriaa koskevan tiedon rajoja ja yritämme vastata siihen, mitä nykyisen tiedon valossa voidaan ja mitä ei voida sanoa suomalaisten ja saamelaisten kansojen synnystä. Tässä yhteydessä tarkastelemme lyhyesti myös kysymyksiä saamelaisten ja itämerensuomalaisten kielten alkukodista, mutta näiden aiheiden yksityiskohtiin ei voida lyhyessä esityksessä paneutua. Kansojen historiaa ja syntyä jäljitettäessä on erotettava kolme tarkastelun kohdetta: kieli, kulttuuri ja geenit. Näiden kolmen tekijän summa tietyssä aikatasossa muodostaa etnisiteetin. Historiassa nämä piirteet eivät kuitenkaan kulje käsi kädessä, vaikka ne ovatkin tiiviissä vuorovaikutuksessa. Kukin näistä ilmiöistä noudattaa om ia periytym isen ja kehityksen lain alaisuuksiaan , ja siksi niitä on tarkasteltava erikseen. K ielen polveutum ism ekanism i on tavallaan päinvastainen kuin geenien: jokainen yksilö perii geeninsä molemmilta vanhemmiltaan, mutta kielellä on aina vain yksi lähtökohta. Keskenään sukua olevat kielet, kuten vaikkapa kuvaan merkityt suomi, viro ja saame, ovat siis aiemmin olleet sama kieli. Kaikki kielet ovat jatkuvassa muutoksessa. Alueelliset muutokset luovat murrerajoja, jotka voivat ajan myötä syvetä kielirajoiksi. Uusia kieliä syntyy siis eriytymällä: jos

S tu d ia G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

S u o m a l a is e t

S tudia G en e r a li a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

murteet kehittyvät yhä enemmän omiin suuntiinsa, keskinäinen ymmärrettävyys vaikeutuu ja lopulta katkeaa kokonaan. Kielten eriytymisprosessia kuvaava sukupuu on siksi yksilön biologista perimää kuvaavaan geneettiseen puuhun verrattuna ylösalaisin. Kulttuurin muutosta ei voida kuvata samanlaisella systemaattisella mallilla kuin geenien ja kielen, koska kulttuuri ei muodosta systemaattisesti polveutuvaa järjestelm ää, vaan siihen voidaan hyvin vapaasti omaksua uusia elem enttejä eri tahoilta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö jotkut kulttuurin elementit voisi olla hyvin vanhaakin perintöä. Silti kulttuurin piirteiden historiaa jäljittämällä ei voida ratkaista nykyisten etnisten ryhm ien syntyä ja alkuperää. Koska etnisiteetin osatekijät ovat toisistaan riippu­ matta muuttuvia, etnisiteetti ei ole ylihistoriallinen käsite. Kun mennään ajassa taaksepäin, geneettiset linjat ja kulttuurin elementit hajaantuvat eri suuntiin, eikä yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta voida löytää. Jäljelle jää k ieli, joka suoran polveutum isensa vuoksi m uodostaa ainoan katkeam attom an kytköksen esih isto riallisen ja nykyisen etn isiteetin v älille. Suom alaisia ja saam elaisia voidaan sanoa olleen olemassa vain niin kauan kuin selvästi tunnistettavia suom en ja saam en k ieliä on puhuttu; tätä varhaisemmissa aikatasoissa käsitteitä suomalainen ja saamelainen ei enää mielekkäästi voida käyttää. Suomen kielitilanteen kehitys rautakaudella O heisessa kartassa (kuva 2) nähdään itäm eren­ suomalaisten kielten puhuma-alueet ja osa nykyisestä saam elaisalueesta. Saame m uodostaa kymmenen j toisilleen läheisen kielimuodon jatkumon, joka ulottuu Kuolan niemimaan kärjestä Keski-Skandinaviaan —siis jonkun m atkaa kartan ulko-p uo lelle. Itäm eren­ suomalaisia kieliä, suomen, karjalan, lyydin, vepsän,

V 'N

K X;: E L I Ä

***••

i j

NN, >\s yA JftM

'

.

V

>

Vr

% f^X

t

-

R t 1S % ' 3 » *£% &\

I

0 C"

.* ' * V Ä T s

SUOMI y ** * KARJALA

LYYDI

VEPSÄ VATJA VIRO

RIN

K uva 2

vatjan , viron ja liiv in k ieltä, taas puhu-taan Suomenlahden ympäristössä, sen pohjois-, itä- ja eteläpuolella. Historiallisen ajan alussa Suomen kielitilanne oli vielä toisenlainen. Oheisesta kartasta (kuva 3 seuraavalla sivu) nähdään, että noin vuonna 1540 asutuksen pohjoisraja sijaitsi vielä paljon nykyistä etelämpänä Pohjanmaan rannikkoa pitkin asutus oli jo tuolloin levinnyt melko pohjoiseenkin, mutta suuret osat sisämaata olivat vielä vailla kiinteää kyläasutusta.

S tuella G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

S Ä A M E N

mistä ja mikä? -

S tuella G en e ra li a: Suom en kansa

K uva 3

Kiinteän suomalaisasutuksen itä- ja pohjoispuolelle jäävät korpimaat eivät tietysti olleet autioita, vaan historiallisten asiakirjojen perusteella alueella tiedetään asuneen kansaa, jota k utsuttiin lap p alaisiksi. Asiakirjojen lisäksi tästä kansasta on runsaasti tietoja ja muistoja suomalaisessa kansanperimässä. Nämä niin sanotut lappalaism uistelukset ovat niin kiinteä ja keskeinen osa suomalaista perimätietoa, että jo 1800luvulla ne luokiteltiin kansanperimän tutkimuksessa omaksi aihepiirikseen.

Lappalaism uisteluksia tunnetaan lähes kaikkialta E telä-Suo m esta.1 Perimätiedon tulkintaan liittyy tietysti huom attavia ongelm ia, kuten aiheiden sekoittuminen, tarinoiden parantelu, kulkutarinat ja kansansatujen sekoittuminen alun perin historialliseen aineistoon. Suullisen perim ätiedon tutkim us historiallisena lähteenä on vaikeaa, mutta huolellisella aineiston vertailulla ja sen taustalla olevan kulttuurin tuntemuksella voidaan esittää vastaavia todennäköisyysväitteitä kuin perinteisessä kirjallisia lähteitä käyttävässä historiantutkim uksessa. Suomalaisen perim ätiedon ydin on suhteellisen stabiili. Kun fantastiset ja kulkutarinanomaiset elementit karsitaan aineistosta, eri paikkakunnilta kootuista tarinoista m uodostuu suh teellisen yhtenäinen kuva niistä prosesseista, jotka ovat vaikuttaneet saamelaisasutuksen väistymiseen. Kieli ja etnisiteetti voi vaihtua periaatteessa kolmelta tavalla: syrjäyttämällä, sulauttamalla ja hävittämällä Kansanperimän perusteella kaikilla näillä prosesseill; on ollut osansa saam elaisuuden väistym iseer 1 Esitetyt esimerkit lappalaismuisteluksista perustuvat SKS:n Kansanrunousarkiston asutuskertomuksiin.

S tuella G en e r a it a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Usein on kuitenkin haluttu kiistää historian ja kansanperim än tuntem ien lap palaisten yhteys nykysaamelaisiin. On väitetty, että termi lappalainen ei alun perin olisikaan tarkoittanut saamelaista, vaan lapin tapaan eli pyynnistä ja kalastuksesta eläneitä suomalaisia. Viime vuosikym meninä tätä sinänsä vanhaa ajatusta on useassa yhteydessä kannattanut arkeologi Matti Huurre, jonka mukaan saamelaisia ei ole koskaan asunut Oulujoen eteläpuolella. Tätä etelämpää tavattavat tiedot lappalaisista eivät siis viittaisi saamelaisin. Tämä tulkinta ei kuitenkaan ole uskottava, koska lappalaismuisteluksille on tunnus­ omaista kansallinen vastakkainasettelu. Lappalaiset kuvataan toisena, ei-suomalaisena kansana, joilla on omat tapansa ja elinkeinonsa, ja heidän tiedetään puhuneen vierasta kieltä —lapin kieltä.

S tuella G en e r ä l l ä : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Suomessa. Tapahtumien kulku näyttää vaihdelleen eri aikoina ja eri p aiko issa, ja selvim m ät erot perimätiedossa havaitaan Itä- ja Länsi-Suomen välillä. Länsi-Suomessa suomalaisten ja saamelaisten kohtaa­ minen näyttää olleen väkivaltainen tai vähintäänkin voimakkaan kansallisen vastakkainasettelun sävyt­ tämä. Esimerkiksi Lappajärveltä Etelä-Pohjanmaalta on kerätty runsas tarinakerrostum a, joka kuvaa pitkäkestoista väkivaltaista kohtaam ista, jolla on kaikki organisoituneen ryhmäväkivallan, siis sodan, tunnusmerkit. Tarinoiden mukaan konflikti aiheutti molemmille osapuolille raskaita tappioita ja suurta kärsimystä, ja lopulta se päättyi Ruotsin kruunun avustuksella tehtyyn rauhaan, jolloin suomalaisten eli pirkkalaisten ja lappalaisten maiden raja vedettiin Lappajärven poikki. T arinoita kokonaisten lap palaisten kyläkuntien surmaamisesta tunnetaan esimerkiksi Humppilasta, K ihniöstä, Ä änekoskelta ja K arstulasta. K aikkia tällaisia tarinoita ei tietenkään voida pitää yksiselit­ teisesti uskottavina, mutta on huomionarvoista, että ne keskittyvät Keski-Suomeen ja Pohjanmaalle ja niillä ei ole vastineita Savossa ja Karjalassa. Kansallista vastakkainasettelua kuvaa myös esimerkiksi Noormar­ kusta k irjattu kuvaus siitä, että suom alaiset kammosivat lappalaisia ja sepittivät heistä pelottavia satuja ja tarinoita. Nykyisen Tampereen seutua taas näyttää leimaavan saamelaisen väestön vetäytyminen. Eri pitäjistä kerätty aineisto on keskenään yhteensopivaa. Pyhäjärven eteläpäässä sijaitsevan Kaakilan kerrotaan olleen viimeinen lappalaistukikohta. Sittemmin hämäläisten kerrotaan karkottaneen P yhäjärven v iim eiset lap p alaiset pohjoiseen heidän asuinpaikastaan Tottijärven Vapalon saaresta. Hämeenkyrön Pinsiöön kerrotaan saapuneen P yhäjärveltä vetäytyviä lappalaisia, jotka myöhemmin siirtyivät edelleen N äsijärven rannoille. Sieltä heidän kerrotaan kadonneen peurojen myötä. Kansanperimän kuvaus

Itä-Suomessa ja Karjalassa väestöryhmien kohtaa­ minen vaikuttaa rauhallisemmalta, ja saamelaisten sulautumisella on ilmeisesti ollut merkittävä osa. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteikö kansallisia konflikteja ja väkivaltaa olisi esiintynyt. E sim erkiksi Iisalm en seudulla E skelisen suvun kantaisän kerrotaan tappaneen kaksi lappalaista ja asettuneen heidän m ailleen asumaan. K uvaukset organisoituneesta ryhm äväkivallasta kuitenkin puuttuvat alueelta kokonaan. Sen sijaan Iisalm en ym päristöstä ja po hjoispuolelta on kerätty ru n saasti tarin oita paikoilleen asettuneista ja jopa uudessa yhteiskunnassa menestyneistä lappalaisista. Esimerkiksi Vieremän viim eisen lappalaisperheen kerrotaan ryhtyneen kestikievarin pitäjiksi. K ansanperim ästä voidaan tehdä myös päätelm iä kadonneiden Etelä-Suomen saamelaisten elinkeinoista. T arinoiden lap p alaisiin liitetään ennen kaikkea kalastus: lukemattomat tarinat kuvaavat huolellisesti lappalaisten harjoittamaa tehokasta kalastusta, kalojen perkuupaikkoja ja jopa kalastusmenetelmiä. Kerto­ muksissa mainitaan eri puolilta Suomea järvien pohjiin rakennettuja kala-aitoja, liistekatisko ja ja muita pyyntijärjestelm iä. Kun otetaan huom ioon, että asiakirjo jen m ukaan E telä-Suom en lap p alaiset m aksoivat veronsa v ielä h isto riallisen a aikana kalatuotteina, esimerkiksi kuivattuina haukina, on perusteltua olettaa, että ainakin Järvi-Suomessa heidän pääelinkeinonsa oli kalastus. Toisena lappalaisten elinkeinona tarinoissa mainitaan metsästys, erityisesti peuranpyynti. Peurat ja lappalaiset liitetään yhteen m onella tasolla. K errotaan, että

;

S Uulia G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

lappalaisasutuksen vetäytymisestä Hämeessä vastaa suurin piirtein arkeologisia havaintoja kiinteän asutuksen leviämisestä, ja sen pääpiirteet ovat siksi uskottavia. Tähän asutustarinoiden ja arkeologisten tulosten yhtäpitävyyteen E telä-Suom essa on kiinnittänyt huomiota Unto Salo.

S ta cl ia G en e r a li a: Suom en kansa - niistä ja mikä?

lap p alaiset liik k u iv at v uo sittain peuralaum ojen kulkureittien mukaan ja pyysivät peuroja järvien välisissä kapeikoissa, ja että heidän haudoistaan on löydetty peurannahkaisia vaatteita. Kuten äsken mainittiin, Näsijärven saamelaisten myös kerrotaan hävinneen peurojen kadotessa. Jotkut tutkijat ovat pitäneet peurojen häviämisen aiheuttamaa nälänhätää saamelaisasutuksen väistymisen suurimpana syynä.

i

Kolmas toistuvasti lappalaisiin yhdistetty elinkeino on hieman yllättävämpi. Läntisen Suomen kansanperimä kertoo lappalaisten harjoittaneen myös kaskiviljelystä. Esimerkiksi Soinin Lapinahossa lappalaisten kerrotaan kulottaneen m etsän, asuneen paikalla muutaman vuoden ja viljelleen kaskessa ruista. V astaavasti V alkealassa on m uisteltu lap palaisten v iljelleen kaskiohraa. Koska maanviljelys ja saamelaisuus eivät historiallisella ajalla enää kuulu yhteen, tällaiseen kansanperimään ei aina ole kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota. Viime aikoina arkeologi Unto Salo on kuitenkin vahvistanu t oletuksen saam elaisesta k ask iv iljelyk sestä vertaam alla muun m uassa arkeologista aineistoa ja kansanperimän sisältämää tietoa. T ulkinta saa tukea myös h isto riallisesta aineistosta: venäläisissä veroluetteloissa 1400- ja 1500-luvuilta mainitaan Karjalasta lappalaisia, joiden elinkeinoksi on merkitty kaskiviljely. Karjalan historian tutkimuksessa heidän on tulkittu olleen karjalaisia, koska on pidetty ilmeisenä, etteivät saamelaiset ole voineet tuntea maanviljelyä. Kyseessä on kuitenkin kehäpäätelmä, joka muistuttaa aiemmin mainittua näkemystä, jonka mukaan Etelä-Suomen historialliset lappalaiset eivät olleet saamelaisia. Nykyisin saamelaisille tunnusomaista poronhoitoa ei sen sijaan m ainita kansanperim ässä lainkaan. Saamelaisten nykyinen suurporonhoito on syntynyt myöhemmin jossain Keski- tai Pohjois-Skandinaviassa, joten on m ahdotonta, että E telä-Suom en e sih isto rialliset saam elaiset o lisivat tunteneet poronhoidon. On kyseen alaista, olisiko edes

Kielitieteen näkökulmasta Etelä-Suomen muinaisten lappalaisten ja nykyisten saam elaisten yhteys on ilmeinen; kaikkein vahvimman todisteen tästä tarjoavat saam elaisperäiset paikannim et. K eski- ja EteläSuomessa esiintyy runsaasti suomen kielen kannalta häm äriä paikannim iä, jotka saavat luonnollisen selityksen saamen kielen pohjalta. Näistä voidaan tässä mainita kaksi havainnollista esimerkkiä: a) Suomesta tavataan parikymmentä sen tapaista järven nimeä kuin Kukasjärvi, Kukkasjärvi, Kuukka, ja Kukkamo. Näille järville on tunnusomaista pitkänomainen muoto.Nimien taustalla on saamen kielen sana guhkki, guhkes ’pitkä\ b) Lisäksi on kolmisenkymmentä järveä ja lampea, joilla on El- tai //-alkuinen nimi, esimerkiksi Elijärvi, Elimysjärvi, Ilajärvi, ja llomantsinjärvi. Näille järville on tunnusomaista se, että ne ovat vesistönsä ylimmäisiä. Nimien pohjana on saamen sanavartalo alli-, joka tarkoittaa ’ylhäällä tai korkealla olevaa’. Tästä on saamessa muodostettu johdos alimus ’ylimmäinen’. Tätä johdosta heijastaa esimerkiksi Kuhmon Elimysjärvi. Toinen esimerkki on llomantsinjärvi, joka on niin ikään vesistönsä ylimmäinen; järvi on sitten antanut nimensä sen rannalla sijaitsevalle Ilomantsin kaupungille.

S tn d i a G en e r a i i a : Suom en kansa - mistä ja mikä?

pienporonhoito ollut hyödyllistä tai mahdollistakaan Sisä-Suom en vesistö jen rikkom assa m aastossa. Todennäköisesti Suomen kadonneet lappalaiset eivät lainkaan tunteneet kesyä peuraa eli poroa. Heidän kulttuurinsa siis joiltain osin muistuttaa myöhempien aikojen saamelaisten kulttuuria ja joiltain osin taas eroaa siitä selvästi. Viitaten siihen, mitä aiemmin todettiin erilaisten etn isiteetin osatekijöiden käyttökelpoisuudesta historian tulkinnassa, on katse suunnattava heidän puhumaansa kieleen.

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

On mahdotonta enää saada selville, millaisia EteläSuomen kadonneet saamen kielet täsmälleen olivat. Säilynyt nimistö kuitenkin todistaa, että ne kuuluivat samaan kieliryhmään nykyisten saamen kielten kanssa, joten niiden puhujia voidaan ilman muuta kutsua saamelaisiksi. Suomen saamelaisperäiseen paikanni­ mistöön kuuluu tietysti epävarmempiakin tapauksia kuin äsken nähdyt esimerkit. Tästä huolimatta varmoja tai todennäköisiä saamelaisperäisiä paikannimiä on Etelä- ja Keski-Suomessa sadoittain. Koska paikannimet ovat kiinteästi sidoksissa paikkaan, saam elaisperäisten nimien levikin kartoitus antaa luotettavaa tietoa saamelaisten entisistä asuinalueista. T. I. Itkosen 1940-luvulla julkaiseman kartoituksen mukaan saam elaisperäisiä nim iä esiintyy laajalti Suomen sisämaassa, mutta rannikkoseuduilla ja niiden välittöm ässä läheisyydessä niitä tavataan vähän.. Itkosen kartoitus perustuu melko suppeaan aineistoon, ja nykyisten paikannimikokoelmien pohjalta kuvaa voidaan täydentää. Saamelaisperäisiä nimiä näyttää olevan erityisen runsaasti Sisä-Suomen järvialueilla, ja selvä keskittymä on myös Lohjanjärven seudulla Länsi-Uudellamaalla. Tällainen levikki sopii hyvin kansanperimän kuvaukseen saamelaisista kalastajakansana. Joitakin esiintymiä on silti myös rannikkoseu­ duilla, jopa Varsinais-Suomessa. Suomalaisten alkuperästä Kansanperimä ja nimistö siis osoittavat saamelaisen väestön asuttaneen suurinta osaa Suomesta ennen suomen kielen leviämistä. Kun suomalaisen asutuksen vaiheita seurataan ajassa taaksepäin keskiajalta ensimmäisiin vuosisatoihin ajanlaskun alun jälkeen, nähdään suomalaisuuden koko ajan supistuvan ja saam elaisalueen vastaavasti kasvavan. K iinteän asutuksen raja painuu etelämmäksi ja noin 700 jKr.

Lounais-Suomen asutusaluetta rajoittaa toisaalla meri, toisaalla korpimaa, jossa asui kalastusta, pyyntiä ja alkeellista kaskitaloutta harjoittaneita saamelaisia. Lounais-Suomi muodosti tuolloin maantieteellisesti jokseenkin irrallisen kulttuurisaarekkeen. Samalla on historiassa saavutettu se aikataso, jonka takana suomesta itsenäisenä kielim uotona ei enää voida puhua. Juuri näihin aikoihin kantasuomi on alkanut hajota, m utta selv ästi to isistaan eriytyn eitä itämerensuomalaisia kieliä ei vielä ollut olemassa. Suomen kielen syntyä ja suomalaisten alkuperää on siksi tarkasteltava suhteessa muihin itämerensuoma­ laisiin varhaiskulttuureihin. Itämerensuomalaisten heimojen varhais-historia on liian laaja aihe, jotta sitä voisi tässä käsitellä yksityis­ kohtaisesti. Otamme siksi vain muutaman aiheen kannalta oleellisen esimer­ kin. Oheiseen karttaan (kuva7) on Varsinais-Suomen ja Kokemä­ enjoen vesistön li-säksi merkitty muita varhaisia itämerensuomalaista alueita. Kartta heijastaa nykyistä puutteellista

12 $

S tu d i a G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

jäljellä on enää kaksi erillistä aluetta: Lounais-Suomen rannikko ja Kokemäenjoen vesistö lännessä ja Karjalan kannas idässä. Noin vuonna 300 jKr. asutus oli vielä hieman suppeampi, sillä tuolloin se ei vielä ollut tunkeutunut Kokemäenjokea myöten sisämaahan.

Ijf/tudia G en era lia : Suomen kansa - m istä j a mikä?

tutkimustilannetta, eikä siksi ole kovinkaan täsmällinen; kysymysmerkkien osoittamilla alueilla olisi siksi epäilemättä tulkinnan varaa. Silti yleiskuva on jokseenkin selvä. Kun suomalainen asutus Suomessa on ollut vielä hyvinkin suppeaa, itämerensuomalaiset heimot ovat muodostaneet karkeasti ketjumaisen jatkumon, joka on ulottunut huomattavan kauas itään —jopa Vienajoen vesistöön. Esimerkiksi paikannimitutkimusten avulla on o so itettu , että n äillä seuduin puhuttiin itämerensuomalaisia kieliä, jotka myöhemmin jäivät leviävän ven äläisasu tuksen alle. Kyse ei ole myöhäisestä uudisasutuksesta, ja näistä väestöistä on olem assa varhaisia kirjallisia tietoja. Esim erkiksi muutamia Vienajoen vesistön itämerensuomalaisia pai­ kannimiä esiintyy ruhtinas Svjatoslavin määräyskirjaan sisältyvässä pogostaluettelossa vuonna 1137. Vanhin skandinaavilähteissä esiintyvä tieto on peräisin viikinki O ttarilta, joka purjehti 800-luvun loppupuolella Kuolan niemimaan ympäri ilmeisesti Vienajoen suulle ja kohtasi siellä bjarmeiksi kutsutun kansan. Koska myöhemmissä skandinaavilähteissä mainitut Vienajoen bjarmit olivat kiistatta itämerensuomalaisia, voidaan O ttarinkin kuvaus lu o n tevasti yhdistää samaan väestöön. Nämä tiedot antavat viitteitä siitä, mihin kantasuo­ malainen alkukoti voidaan sijoittaa. Kun tarkastellaan aikatasoa noin vuonna 800, nähdään itämerensuo­ malaisen asutuksen Suomessa rajoittuvan lähinnä Lou­ nais-Suomen rannikolle ja Kokemäenjoen vesistöön. Samaan aikaan itämerensuomalaisia kieliä on jo puhuttu kaukana idässä, todennäköisesti Valkeajärvellä ja Vie­ najoella saakka. Olisi hämmästyttävää jos kantasuo­ malainen asutus olisi levinnyt näin kaukaa lännestä Vienajoelle asti, vaikka se samaan aikaan ei Suomessa ollut saavuttanut edes Päijänteen rantoja. Onkin loogista olettaa, että kantasuomalaisen alkukodin on täytynyt sijaita jossain näiden ääripäiden välissä.

K oivulehto onkin tutkim uksissaan kasvattanut tunnettujen germ aanisten lain asanojen m äärää huomattavasti. Laskelmiemme mukaan levikiltään tällaisia etelästä puuttuvia lainoja ei ole kovin paljon, alle viidennes vanhim m ista germ aan ilain o ista. Havainnolle voidaan esittää muitakin mahdollisia selityksiä. Ensinnäkin viron sanasto on uudistunut nopeammin kuin suomen, joten on odotuksenmukaista, että vanhoja lainoja on säilynyt hieman enemmän suomessa. Toiseksi, germaanisia lainasanoja on tutkittu Suomessa aktiivisemmin kuin Virossa, mikä myös voi olla vaikuttanut kokonaiskuvaan. Jatkuvuusteorian keskeisin perustelu on kuitenkin arkeologinen. Lounais-Suomessa voidaan osoittaa aukoton arkeolo gisten kulttuurien sarja kampakeramiikasta aina rautakauteen ja tunnettuun historiaan saakka. Selvän arkeologisen murroksen puuttumisen on tulkittu tarkoittavan sitä, että alueella olisi koko ajan puhuttu samaa kieltä. Samantapaisia jatkuvia arkeologisten kulttuurien sarjoja voidaan osoittaa monesta paikasta maailmasta, eikä niillä näytä olevan selvää yhteyttä kielelliseen jatkuvuuteen. Arkeologisen aineiston ja kielellisen todellisuuden välinen suhde on siinä määrin monitulkintainen ja | epäselvä, ettei pitkiä kielellisiä kehityskulkuja voida

S tu d ia G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

1980-luvulta alkaen on oletettu suomalaisasutuksen jatkuvuutta Lounais-Suom essa aina m yöhäisestä kivikaudesta saakka, alkaen noin 3900 eKr., jolloin arkeologia osoittaa ns. tyypillisen kampakeramiikan levinneen Suomeen. Tätä jatkuvuusteoriaksi kutsuttua mallia on kielitieteellisesti perustellut professori Jorma K oivulehto. Hänen m ukaansa Lounais-Suom en suomalaisasutuksen varhaisuudesta todistaa se, että suomessa esiintyy enemmän vanhoja germ aanisia lain asan oja kuin Suom enlahden eteläp uo lella puhutuissa kielissä, esimerkiksi virossa. Lainasanat o lisivat tu lleet p ronssikaudella skandinaavisen pronssikulttuurin myötä Lounais-Suomeen.

S tu d ia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

helposti päätellä arkeologian pohjalta. Yleisellä tasolla voi todeta, että jatkuvuusteoriaa on varsin vaikea sovittaa nykyisin tunnettuihin faktoihin itäm erensuom alaisen asutuksen varh aisesta levin n eisyyd estä idässä. Tämän vuoksi o lisikin arvioitava, m illaisia vaihtoehtoisia etnis-kielellisiä tulkintoja Suomen arkeologian tuloksille voidaan esittää. Saamelaisten alkuperästä Tarkastelemme vielä saamelaisten historiaa, koska se liittyy kiinteästi suomalaisten alkuperän kysymyksiin. A siakirjatietojen, suom alaisen kansanperim än ja paikannimistön tutkimuksen pohjalta hahmottuu kuva laajasta historiallisesta saamelaisalueesta: kadonneita saamen muotoja on puhuttu ensimmäisellä kristillisellä vuosituhannella ainakin lähes koko Etelä-Suomessa, Karjalassa ja jopa vepsäläisalueilla Äänisen lounais­ puolella. Toisaalta saamen ja skandinaavisten kielten kontaktien tutkimus on osoittanut, että nykyisillä saam elaisalueilla on puhuttu saamea ainakin 600luvulta alkaen, todennäköisesti kauemminkin. Tämä suuri saamelaisalue on ollut kielellisesti melko yhtenäinen, koska kantasaam elaisen kielimuodon hajoaminen voidaan ajoittaa aikaisintaan rautakauden alkuvaiheille, suunnilleen aikavälille 500 eKr. —0. Tulos on yllättävä, sillä pyyntikulttuurien kansoittamat laajat alueet ovat lähes poikkeuksetta olleet kielellisesti hajanaisia. Esimerkiksi Australian ja Pohjois- ja EteläAmerikan tiedetään olleen ennen eurooppalaista kolon isaatio ta satojen melko pienten kielten muodostamaa tilkkutäkkiä. Tunnettujen pyyntikulttuurien joukossa saamelaiset ovat siis poikkeus, joka on selitettävä saamen kielen leviäm isellä suppeam m asta keskuksesta. Tähän prosessiin on täytynyt väestöliikkeiden lisäksi liittyä

Lapin kadonneet kielet ovat kuitenkin jättäneet jälkensä saameen. Nykyisissä saamen kielissä on paljon sanastoa ja paikannimistöä, joille historiallis-vertaileva kielitiede ei ole pystynyt osoittam aan alkuperää tunnetuista kielistä —siitä huolimatta, että saamen kielten kehitys ja lainasanakerrostumat tunnetaan nykyisin tarkasti. Tästä aiheesta ei tosin toistaiseksi ole olemassa system aattista tutkimusta, mutta jo pintapuolinenkin tarkastelu valaisee asiaa. Monet saamen tuntematonta alkuperää olevat sanat liittyvät paikallisen ym päristön erityisp iirteisiin . T ällaisia ovat esim erkiksi L apille ja Jääm erelle om inaiset eläin lajit, jo ista esim erkeiksi käyvät pohjoissaamen sanat njälla ’naali’, ällät ’pulmunen’, cagan ’m eriharakka’, suorja jä ttilä is h a i’ ja buovjja ’m aitovalas’. Samaan hämärien sanojen joukkoon kuuluu myös maastotermejä, esimerkiksi sellaisille käsitteille kuin gäisä ‘lumihuippuinen vuori’, rässa ‘korkea ja kasvuton tunturi’, riehppi ‘vaikeapääsyinen laakso vuoristossa’ ja balsa ‘ikiroudan muodostama mätäs’. Yhteensä tällaisia alkuperältään selittämät­ tömiä sanoja on sadoittain. Niiden lisäksi tavataan ainakin yhtä paljon selittämättömiä paikannimiä, jotka

S tudia G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

myös kielenvaihtoja. Viime vuosikymmenten väestögeneettinen tutkimus on osoittanut, että saamelaiset muodostavat Euroopan väestöjen joukossa geneettisen ulkoryhmän. Hieman yksinkertaistaen voi sanoa, että nykysaamelaisuuden alkuperä on kahtaalla: saamen kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen kielikuntaan ja on peräisin jossain nykyisellä V enäjällä sijainneesta suomalais-ugrilaisesta alkukodista. Nykysaamelainen väestö sen sijaan polveutuu paljolti niistä ihmisistä, jotka levittäytyivät Lappiin Norjan rannikkoa myöten jääkauden loppuvaiheessa yli 9000 vuotta sitten; näin selittyy saamelaisten suuri geneettinen etäisyys muihin Euroopan kansoihin. Nämä Lapin ensiasuttajat ovat alun perin puhuneet kieliä, jotka ovat nyt kokonaan kadonneet, eikä tiede tule enää niitä tuntemaan.

G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä? S tudia

usein liittyvät keskeisiin maastokohteisiin. Kyseessä on suuri joukko sanoja ja nimiä, joiden voisi odottaakin lainautuneen p aikallisista kielistä kielenvaihdon yhteydessä. Lainauksen ajankohta voidaan myös määrittää. Monet sanoista sisältävät sellaisia äänteitä ja äänneyhtymiä, joiden kielihistoria osoittaa tulleen saamessa m ahdollisiksi vasta kantasaamen loppu­ vaiheessa, siis rautakaudella. Tähän kuvaan sopii hyvin se, mitä tiedetään saamen kielen muista lainasanakerrostumista. Professori Jorma K oivulehto on p eru steellisissa tutkim uksissaan osoittanut, että saamessa on runsaasti vanhoja lainoja germaanisista, balttilaisista ja jopa arjalaisista kielistä, joita on aiemmin puhuttu Keski-Venäjällä. Lainoihin kuuluu m elko paljon sellaisia, jotka esiin tyvät ainoastaan saamessa. Ne on siksi täytynyt omaksua suoraan ilman muiden suomalais-ugrilaisten kielten välitystä. Voidaan siis olettaa, että varhaiskantasaamen ydinalue sijaitsi hyvinkin etelässä, mahdollisesti jossain Laatokan ja Äänisen seudulla. Lainat saatiin kieleen jossain näillä seuduin, ja kantasaame vei ne sitten myöhemmin mukanaan Lappiin ja lopulta aina KeskiSkandinaviaan asti, jossa nyt puhutaan eteläsaamen kieltä. Viime vuosina saamelaisten alkuperästä esitetyt mallit poikkeavat selvästi meidän tässä kuvaamastamme. P ro fessori Pekka Sam m allahti on p eru stellu t kielitieteellistä näkemystä, että saamen kielet olisivat kehittyneet esisaamelaisesta kielimuodosta nykyisillä sijo illaan jo kivikaudesta alkaen. Saam elaisten alkuperää laajasti k äsitellyt arkeologi C hristian Carpelan on esittänyt, että Lapin saamelaistuminen liittyisi asbestikeraamiseen vaikutusaaltoon, joka leviää Sisä-Suomesta Lappiin varhaisella pronssikaudella 1900 eKr. alkaen. Näihin malleihin sisältyy kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin niissä oletetaan saamen kielen leviäminen huomattavasti kantasaamelaisen kielim uodon hajoam ista varhaisem m aksi. Tällöin

Keskeinen ongelma saamelaisten historian tulkinnassa on, ettei saamen leviäm istä Lappiin voida yksiselitteisesti kytkeä mihinkään kulttuurilliseen innovaation eikä arkeologiseen vaikutusaaltoon. Aivan äskettäin Christian Carpelan on esittänyt m ielen­ kiintoisen uuden mallin, jonka mukaan kantasaamen leviäm inen voisi liittyä ns. K jelm øy-keram iikan leviäm iseen Lapissa rautakauden alussa, alkaen vuodesta 650 eKr. Tämä hypoteesi on ajallisesti m ahdollista yhdistää kielitieteen tuloksiin, mutta sitäkään ei toistaiseksi voi pitää ongelmattomana. Ensinnäkään Kjelmøy-aallon yhteydet eteläisempiin alueisiin eivät ole kiistattomia. Carpelanin mukaan yhteys Itä-Suomen ns. Sirnihta-keram iikkaan on m ahdollinen, m utta tällö inkin huom attava osa historiallisesta saamelaisalueesta Etelä-Suomessa ja Karjalassa jää ilmiön ulkopuolelle. Toisaalta Lapin myöhemmässäkin rautakautisessa arkeologiassa on ilmiöitä, jotka ovat saamelaisten historian kannalta vaikeasti tulkittavia. Esimerkiksi noin vuodesta 300 vuoteen 700 jKr. Lapin arkeologisessa aineistossa on aukko, jo llo in asutus näyttää taantuneen ja harventuneen. Täm än ilm iön syyt ja väestö h isto riallin en m erkitys ovat to istaiseksi tuntemattomia. Joka tapauksessa vasta tämän vaiheen jälkeen saamelaiset voidaan Lapissa täysin kiistatta tunnistaa arkeologisesta aineistosta.

S t u d i a G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

täytyisi olettaa, että Etelä-Suomesta ja Ääniseltä aina Lapin perukoille ja K eski-Skandinaviaan saakka levinnyt kielimuoto olisi säilynyt yhtenäisenä koko pronssikauden, vähintään 1500 vuotta. Tämä ei kuitenkaan sovi kuvaan pyyntikulttuureille ominaisista pienistä kieliyhteisöistä ja suppeahkoista kommuni­ kaatioverkostoista. Toiseksi näissä malleissa saamen kielen indoeurooppalaisten lainasanojen selittäminen muodostuu maantieteellisesti vaikeaksi.

S tudia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Lopuksi Tässä hahmoteltu kuva suomalaisten ja saamelaisten menneisyydestä on varsin aukkoinen. Tarkastelu on valitettavasti päätettävä epävarmuuteen ja skepti­ syyteen; parempaa tietoa emme voi tarjota, koska selkeä malli edellyttäisi tuekseen selkeää todistusai­ neistoa. Nykytiedon pohjalta ei näytä mahdolliselta luoda uskottavaa kokonaiskuvaa suom alaisten ja saamelaisten kansojen synnystä. Kysymysten ratkaisu edellyttäisi kokonaan uusia tutkimustuloksia; nykyinen tieto riittää lähinnä osoittamaan sen, että melko läheinenkin h isto ria, pari tuhatta viim e vuo tta, on m utkikkaam paa ja m onitulkintaisem paa kuin on yleensä ajateltu. Saamelaisten ja suomalaisten esihistoriaa voidaan luotettavasti seurata vain noin vuosista 300—700 jKr. alkaen, ja Suomen kielitilanteesta ajanlaskun alun tienoilla voidaan vielä esittää perusteltuja oletuksia. Tästä taaksepäin epävarmuus kasvaa nopeasti, ja nykyisten kansojen edeltäjät katoavat historian usvaan. Eri tieteiden tarjoama tieto on niin epäselvää, että suomalaisuuden ja saamelaisuuden varhaisvaiheista voidaan sanoa vain vähän varmaa. Tästä huolimatta yleisiä linjoja voidaan hahmottaa. Kielisukulaisuus osoittaa, että suomen ja saamen alkuperä on viime kädessä sama: molemmat ovat kehittyneet omaa tietään samasta suomalais-ugrilaisesta kantakielestä. Näyttää myös selvältä, että sekä suomen että saamen kielen syntyvaiheet sijo ittu v at näiden kansojen nykyisten asuinalueiden ulkopuolelle, ja että näiden kielten saapuminen nykyisille seuduilleen on myöhempi tapahtuma kuin viime vuosikymmeninä on yleensä oletettu.

Lähteet:

betm en U ralic and Indo-E uropean: E inguistic an d A rchaeological Considerations. Papers presented at an international symposium

held at the Tvärminne Research Station o f the University o f Helsinki, 8-10 January 1999. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 242: 55—150. Cavalli-Sforza, L. Luca, Paolo Menozzi & Alberto Piazza 1994. The H istory and Geography o f U um an Genes. Princeton University Press, Princeton, New Jersey. Hultblad, Filip 1968. O vergängfrän nomadism t ili ag rar bosättning i Jo k k m o k k s socken. Acta Lapponica 14; Meddelanden frän Uppsala universitets geografiska institutioner, Serie A: 230. Huurre, Matti 1979. 9 0 0 0 vuotta Suomen esihistoriaa Otava, Helsinki. Huurre, Matti 1998. K ivikau den Suom i. Otava, Keuruu. Itkonen, T. 1 . 1948. Suomen lap palaiset vuoteen 1 9 4 5 . WSOY, Porvoo. Jutikkala, Eino & Pirinen, Kauko 2002. Suomen historia.Kuudes, uudistettu painos. WSOY, Helsinki.Kansanrunousarkisto. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Koivulehto, Jorma 1984. Itämerensuomalais- germaaniset kosketukset. - Jarl Gallen (toim.), Suomen väestön esihistorialliset j uuret. Tvärminnen symposiumi 17.—19.1.1980. Bidrag tili kännedom av Finlands natur och folk 13 1:19 1-2 0 4 Koivulehto, Jorma 1992. Direkte Kontakte des Lappischen mit

S tudia G m n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

Aikio, An te 2003. Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä. - V irittä jä 107: 99—106. Aikio, Ante (tulossa). The Study o f Saarni Substrate Toponyms in Finland. - Ilmestyy teoksessa: Ritva Liisa Pitkänen & Janne Saarikivi (toim.), The B orrom ng o f Place N am es in the Finno-U gric Eanguages.Onomastica Uralica 4. Debrecen / Helsinki. Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001. Heimovaelluksista jatkuvuuteen suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. M u in aistu tk ija 4: 2-21. Bergsland, Knut 1996. B idrag tilsydsam enes historie. Sami dutkamiid guovddäs / Senter for samiske studier, Skriftserie - nr. 1, Tromso. Carpelan, Christian 1994. Katsaus saamelaistumisen varhaisvaiheisiin. Ulla-Maija Kulonen, Juha Pentikäinen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.), Johdatus saam entutkim ukseen, s. 13-42. Pieksämäki. Carpelan, Christian 2000. Essay on archaeology and languages in the western end o f the Uralic zone. Congressus nonus intem ation alis fennougristarum , Pars 7-38. Carpelan, Christian 2003. Inarilaisten arkeologiset vaiheet. - VeliPekka Lehtola (toim.), I n a ri—A a n a a r. In arin h istoriajääkau d esta nykypäivään , s. 28-95. Inarin kunta, Oulu. Carpelan, Christian Se Parpola, Asko 2001. Emergence, contacts and dispersal o f Proto-Indo-European, Proto-Uralic and ProtoAryan in archaeological perspective. - Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.): E a rly Contacts

S f u d i a ^ ^ e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

dem Baltischen. - Päl Dereky, Timothy Riese, Sz. Bakrö-Nagy Mafianne, Hajdu Peter (toim.), F estsc riftfiir K aroly Redei yum 6 0 . G eburtstag, s. 299— 304. Wien. Koivulehto, Jorma 1999. Varhaiset indoeurooppalaiskontaktit: aika ja paikka lainasanojen valossa. - Paul Fogelberg (toim.), Pohjan p o lu illa. Suom alaisten ju u re t nykytutkim uksen m ukaan.

Bidrag tili kännedom av Finlands natur och folk 153: 207-236. Koivulehto, Jorma 2000. Finno-Ugric Reflexes of North-West IndoEuropean and Early Stages o f Indo-Iranian. - Karlene Jones Bley, Martin E. Huld, & Angela Della Volpe (toim.), Proceedings o f the F leven th U C E A Indo-E uropean Conference, K os A ngeles, J une 4 -5 , 1 9 9 9 . Journal o f Indo-European Studies, Monograph

35. Koivulehto, Jorma 2001. The earliest contacts between Indo-Euro pean and Uralic speakers in the light o f lexical loans. - Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.): E a rly Contacts betmeen IJra lic and Indo-E uropean: E inguistic and A rchaeologic a i Considerations. Papers presented at an interna

tional symposium held at the Tvärminne Research Station o f the University o f Helsinki, 8—10 January 1999. Suomalais­ ugrilaisen seuran toimituksia 242: 235—263. Korhonen, Mikko 1981 .jo h d a tu s lapin kielen historiaan. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Mallory, J. P. 2001. Uralics and Indo-Europeans. Problems o f time and Space. - Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.): E a rly Contacts betm en U ralic an d Indo-E uropean: E inguistic and A rch aeo logical Considerations. Papers presentedat an international sym

posium held at the Tvärminne Research Station o f the Univer sity o f Helsinki, 8—10 January 1999. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 242: 345—366. Montonen, Martti 1974. Suomen peura. WSOY, Porvoo/Helsinki. Rytkönen, Antti 1975. Kuopion p itä jä n k irja . Kuopion kaupunki, Kuopio Salo, Unto 2000. Suomi ja Häme, Häme ja Satakunta. -Jukka Pelto virta (toim.), Hämeen k ä rä jä t I, s. 18-231. Hämeenlinna. Sammallahti, Pekka 1984. Saamelaisten esihistoriallinen tausta kielitieteen valossa. - Jarl Gallen (toim.) Suomen väestön esihistoriallisetju u ret. Tvärm innen symposiumi 1 7 .- 1 9 .1 .1 9 8 0 . Bidrag tili Kännedom av Finlands Natur och Folk 131:137-156. Sammallahti, Pekka 2001. The Indo-European loan words in Saarni. - Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (toim.), E a rly Contacts betm en U ralic and Indo-European: E inguistic and A rchaeological Considerations. Papers presented at an international symposium held at the Tvärminne Research Station o f the University o f Helsinki, 8-10 January 1999. Suomalais-ugrilaisen seuran toimituksia 242: 397-415. Vansina, Jan 1985. O ra l T radition as H istory. University o f Wisconsin Press, Madison.

a su t t a m in e n

v a r h a isk e sk ia ja st a

NYKYPÄIVÄÄN

Akateemiko Eino Jutikkala Sen jälkeen kun ruotsalaisasutus pääasiallisesti 1100ja 1200-luvuilla oli saapunut maahan, rannikot olivat asuttuja Karjalan kannakselta Kokkolan tienoille asti. Kokemäen joen vartta asutus työntyi Hämeeseen Päijännettä myöten. Kaskea polttavaa itäsuomalaista väestöä oli levittäytynyt Mikkelin tienoille. Vuonna 1323 vedetyn Pähkinäsaaren rauhan rajan takana asui Novgorodin alueella karjalaisia Laatokan rantamilla. Asutuksen leviäm isen ymmärtämiseksi on välttä­ mätöntä tietää jotakin maaperästä sekä ekspansion ja kontraktion vaihteluiden ymmärtämiseksi jotakin ilmastosta, josta myöhemmin. Etelä- ja Länsi-Suomessa ulottuu parin peninkulman päähän merenrannasta Litorinameren aikana kerrostuneiden savien vyöhyke. Maa ei ole niin viljavaa, kun edempänä sisämaassa mutta se on helposti muokattavaa. Samoin Hämeen järvialueella savimaat ovat helposti muokattavia. Hevosenkengän muotoisen asutetun alueen sisään jää erittäin hedelmällinen raskaiden savien vyöhyke, jossa pellon osuus pinta-alasta nykyisin on suurin Suomessa. Kun hankoaura, jossa oli maata leikkaava aura, keskiajalla levisi Suomeen, se mahdollisti peltoviljelyn raskaiden savien alueella. Hämeen järv ialu eilta pohjoiseen levittäytyy laaja moreenimaiden vyöhyke, jossa siellä täällä on hiesumaita. Itä-Suomessa omaksuttiin kaskenpoltossa Venäjältä huhta-menetelmä, jonka avulla vanhoja havumetsiä voitiin polttaa kaskiksi. Huhta vaatii monivuotisen valm istelun, mutta antoi palkaksi runsaan sadon. A sutus eteni etap ittain : käytiin kaatam assa, polttamassa ja viljelemässä kaskia peninkulman parin päässä talosta, sitten muutettiin asumaan niiden kepeil­ le ja seuraavassa vaiheessa jälleen edemmäksi.

S Uulia G m n e ra lia : Suom en kansa - mistä ja mikä?

Suomen

S tudia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Asutusvirta etelästä Etelä-Pohjanmaan savikoille oli alkanut jo 1100-luvulla, ja vähän myöhemmin Hämees­ tä ja Satakunnasta lähteneitä eränkävijöitä osallistui myös Pohjois-Pohjanmaan jokivarsien asuttamiseen, ensin niiden ala- sitten yläjuoksujen. Myös karjalaisia turkismetsästäjiä liikkui pohjan perillä, ja osa heistä asettautui jokilaaksoihin, varsinkin Kemijoen ja Oulu­ joen varrelle. Viimeksi asutettiin Keski-Pohjanmaa ja osa P ohjois-Pohjanm aata Satakunnasta käsin. Saamelaiset vetäytyivät pohjoiseen tai sulautuivat uudis asukkaisiin. Itse asuttamisprosessista pääsemme keskiaikana tutki­ maan suoranaisesti vain harvojen lähteiden avulla, mutta tunnemme myöhemmistä lähteistä tarkoin sen tulokset. Jo kin h allin n o llin en asiakirja kertoo asuttamisen vaiheista, kuten linnanvoudin vuonna 1303 myöntämä oikeus eräille ruotsalaisille asettua Pohjanmaalle. Koska kirkollinen verotus oli LounaisSuomessa erilainen niissä kylissä, jotka olivat olemassa jo k ristillisen kirkon v ak iin n u ttaessa asem ansa Suomessa, kuin myöhemmin perustetuissa kylissä, voimme näiden lähteneiden avulla kartoittaa asutuksen vaiheita. Tulokset tunnemme noin 1540 laadituista maakirjoista, joihin on merkitty jokainen talo. Aivan tarkkaa talolukua koko maasta niistä ei kuitenkaan saada, koska kaskialueella taloa vastasi kaskia yhdistä­ mällä muodostettu niin sanottu arviokunta, jossa on laskettu olleen keskimäärin 1,7 taloa. Peltoviljelyalueella oli noin 30 000 taloa ynnä 240 aateliskartanoa, ja kaskiviljelyalueella voi arvioida asuneen noin 4 000 talonpoikaa. Keskiaika ja pitkälti 1500-luku olivat voimakkaan asutusekspansion kautta. Muissa Pohjoismaista on löydetty m yöhäiskeskiajasta taantuman merkkejä. Koska Suomessa tällaisia merkkejä ei ole, niitä ei voi selittää ilmaston huononemisella, jonka olisi täytynyt vaikutta yh tälailla täällä kuin naapurim aissakin. Selityksenä ovat ruttoepidemiat, joista ainakin musta

surma raivosi ankarasti muissa Pohjoismaissa, etenkin Norjassa, mutta jonka leviämisestä Suomeen ei ole ainoatakaan tietoa. 1500-luvusta lähtien kruunun tilit mahdollistuttivat asutuksen tarkan kartoittamisen. Tiheitä kylien sikermiä oli Varsinais-Suomessa, vähän harvempia Uudellamaalla, Satakunnassa, Hämeessä ja osassa Etelä-Pohjanmaata. Itä-Uudellamaalla ja KaakkoisSuomessa Kyliä oli harvemmassa kuin maakuntien muissa osissa, mutta ne olivat taloluvultaan verratto­ masti suurempia. Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla oli

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

K appale P ohjanmaan asutusta 1 5 6 0 - lu vu lla . K ylät jo kie n ALAJUOKSUJEN VARRELLA. ERÄIDEN JOKIEN VARSILLA TALOJA OLI NIIN HARVASSA, ETTÄ KYLÄN SIJAINTIA EI VOI KARTALLA paiko ittaa . S iihen vain piirretty alu e , jo n k a piirissä kylän TALOT SIJAITSEVAT, JA ILMOITETTU TALOLUKU.

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

H äm een

a su tu s

1 5 6 0 - l u v u l l a . K y lä t

E R IT T Ä IN K IN ID Ä S S Ä M O N IT A L O IS IA

v e sistö je n v a rsilla ,

K Y L IÄ .

taloja harvakseltaan jokivarsilla. Laajoilla sisä- ja itäsuomalaisilla alueilla asutus koostui yksinäistaloista, ja talojen paikkoja muutettiin edelleen kaskien mukaan. Asutusliikkeistä verrattomasti suurimman levinnei­ syyden saavutti savolainen. Se perustui huuhtakaskien polttamiseen. Menetelmä vaati runsaasti liikkumatilaa. Toisin kuin aiemmin luultiin, savolaisia oli 1400-luvun lopulla alkanut spontaanisti siirtyä maakunnan

G rönlannin jäätik ö illä su o ritetu t tutkim ukset valaisevat täsmällisesti ilmaston muutoksia pohjoisen Atlantin valtameren koko vaikutuspiirissä. Ne ja monet muut luonnontieteiden tutkimustulokset samoin kuin histo rian kuluessa syntyneet k irjalliset läh teet osoittavat, että 1500-luvun puolimaissa alkoi kylmä ilmastonvaihe niin sanottu pikku jääkausi. Kadot aiheuttivat nälänhädän ja päästivät kerjäläisvaellusten myötä liikkeelle kulkutauteja. Sotia käytiin miltei yhtämittaisesti vuodesta 1555 vuoteen 121. Taloja autioitui, koska niiltä puuttui miestyövoima ja koska ne eivät pystyneet m aksam aan verojaan. N iitä yhdistettiin naapuritaloihin ja aateliskartanoihin. Pienen alkuvaiheessa tapahtuneen nousun jälkeen taloluku supistui niin, että maassa oli 1600-luvun lopussa talonpoikaistaloja noin 32 000, minkä lisäksi tuli noin 500 muuta säteriä. Uudisraivauksia ei tehty muuta kuin jossain syrjäseuduilla, asutus ei levinnyt vielä asuttamattomille alueille. Pysyvästi peltoala ei alentunut. Jokainen autiotalo - joiden pelloista näyttää viljellyn harmaassa taloudessa, josta ei tietenkään voi saada luotettavia tietoja - asutettiin ennemmin tai myöhemmin. Samalla toisia taloja autioitui, kunnes parempien aikojen koittaessa tämä kiertokulku lakkasi ja entiset pellot olivat jälleen kaikki viljelyssä.

©

S tudia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

eteläosista pohjoisiin. Liike sai vauhtia, kun Kustaa Vaasa voimakkaalla kädellä alkoi tukea ja jopa vaatia eräm aiden asuttam ista. K uninkaalle oli tärkeätä toisaalta saada Venäjän vastainen rajaseutu asutetuksi, toisaalta perustamalla uudistiloja lisätä veronmak­ sajien määrää. Savolaisia muutti ensin nykyiseen KeskiSuomeen, siten Pohjois-Satakuntaan, Pohjanmaan järvialueelle ja Kainuuseen, ja kun Pohjois-karjala oli Stolbovan rauhassa vuonna 1617 liitetty Ruotsin valtakuntaan, myös Käkisalmen lääniin - osittain pois muuttaneiden ortodoksien tilalle. Näin suunnattoman laajat alueet saivat vajaan vuosisadan kuluessa asutuksen, tosin hyvin harvan.

S tudia G en e r a li a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

V uodesta 1635 alkaen p id ettiin h en kikirjo ja. Henkikirjoitetun väestön osuus kokonaisväestöstä vaihteli sen mukaan, ketä kulloistenkin asetusten mukaan oli merkittävä henkikirjoihin ja kuinka tarkkaa työtä kirjurit tekivät. Laskettaessa väkilukuja on turvauduttava arviointeihin. Yksi tapa on arvioida talonpoikien alaikäisten ja täysikasvuisten lasten, vanhusten ja palkollisten määrä taloa kohden samaksi, mikä se oli varhaisissa 100-luvun puolivälin tienoilla alkavissa väestötilaston tiedoissa. Lisäksi tulevat tilattomat siis ollen mäkitupalaiset ja loiset. Heitä lienee 1500-luvun keskivaiheilla ollut vähän, koska kruunu ei katsonut hyviä perh eitä, jotka eivät m aksaneet veroja.. T alojen autio itu m isp ro sessi sittemmin tosin lisäsi heidän lukumääräänsä. On arvioitu väkiluvun ilman Käkisalmen lääniä olleen noin 500 000 ennen suuria kuolovuosia 1696—97, niiden jälkeen paljon alle 400 000. L äheistä saaduissa henkikirjoitettujen luvuissa vaihtelut ovat niin jyrkkiä, että ainakaan nousut eivät voi olla todellisia, vaan riippuvat siitä, kuinka suuri osa väestöstä kulloinkin kirjoihin merkittiin. Ilm asto m uuttui 1700-luvulla suopeam m aksi, ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen sotia käytiin enää vain harvoin. Väkiluku kasvoi ennätysvauhtia. Suomen asuttaminen tapahtui olennaisesi ajanjaksona 17201870, jos asuttam isella tarkoitetaan maatalouden leviämistä kaikkialle —tietenkin poikkeukseksi jää Taka-lappi, jossa peltoviljelyä ei voi harjoittaa. Kauden päättyessä maa oli edelleen eri seutujen luonnontieteelisten edellytysten m ukaisesti epätasaisesti asutettu. Mutta se oli asutettu verrattomasti tasaisem­ min kuin aiemmin, jolloin raivausmahdollisuuksia ei kaikkialla oltu vielä keritty käyttää hyväksi. Asutus oli voim istunut, ja uudisraivausta oli tapahtunut ertyisesti seudu illa, jotka o livat m aaperältään laihem pia ja ilm astoltaan epäsuotuisam pia kuin aiemmin asutetut seudut.

1700-luvun keskivaiheilla talollisia oli yli 31 000; verrattaessa edellisen vuosisadan lukuun on muistet­ tava, että Viipurin lääni oli luovutettu Venäjälle ja että toisaalta Käkisalmen läänin pohjoisosa luettiin nyt Suom een. Vuonna 1850 heitä oli 63 000, siis kaksinkertainen m äärä. K ruununuudistiloja oli perustettu 6 000, joten lisäys johtui ensisijaisesti halkomisista. Torppienmäärä oli kasvanut 4 000:sta 24 000:een, siis kuusinkertaistunut. Viljelmien määrä oli kasvanut ennen kaikkea Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla. Mutta peltoa raivattiin myös vanhoilla rintamailla. Isojakokartat osoittavat kylissä olleen peltoa paljon runsaammin kuin 1600-luvulla niissä tapauksissa, jo llo in jälkim m äisen ajankohdan peltoaloista on tietoja. On ilmeistä, että lisäys ajoittuu kauden loppupuolelle, siis 1700-lukuun. 1800-luvun alkupuolella ilmasto oli jälleen kylmempää, ja pikku jääkausi näytti hampaansa sarjassa ankaria katoja 1860-luvulla, kovimpia niistä vuoden 1867 hallat. Torppien määrä kasvoi edelleen nopeasti, mutta talojen vain hitaasti. M aatalous oli ajautum assa umpikujaan. Peltojen lannoitus riippui kotieläinten määrästä, mutta karjakannan lisäämisessä oli tultu tien päähän, sillä vapaita luonnonniittyjä ei enää ollut, ja rehu kerättiin niiltä. Jos peltoja raivattiin lisää, niille ei riittänyt lantaa, ja sadot heikkenivät normaalivuosinakin.

S tuella G en e r a it a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Uusia taloja m uodostui taloja halkom alla. Tätä toimitusta suosiva lainsäädäntö edellytti kummankin osan elinkelpoisuutta ja johti siten uudisraivaukseen. Näin syntyivät talot, joilla on kaksiosaisia nimiä (Alimattila, Ylimattila, Metsäjaakkola, Peltojaakkola). Taloja syntyi myös niin, että kruunu otti isojaossa kylän tai jakokunnan yhteismaat ja perusti sille niin sanottuja kruununuudistiloja. Lisäksi viljelm iä, joskaan ei itsenäisiä, syntyi siten, että talonpojat ja kartanon­ omistajat perustivat tiluksilleen vuokrattuja uudistiloja, torppia. T alonpoikaism aalla niiden perustam ista joudutti isojako ja lainsäädännön antamat luvat.

u d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Tie eteenpäin aukeni, kun 1870-luvullta lähtien siirryttiin perinteisestä maataloudesta uudenaikaiseen. Se merkitsi vaihdantataloutta, uusien työkalujen, jopa koneiksi katsottavien välineiden hankintaa sekä ennen kaikkea kylvövehnän v iljelyä. R iittävän kuivat luonnonniityt kynnettiin vahvoilla auroilla pelloiksi, ja karjaa voitiin ruokkia lannantarpeeseen nähden sopivasti kylvövehnän avulla. Peltoala lisääntyi jyrkästi, mutta osittain sitä vastasi luonnonniittyjen katoami­ nen, rin tam ailla ja etelässä aikaisem m in kuin syrjäseuduilla ja pohjoisessa. Talollisten määrä jatkoi hidasta kasvuaan, m utta torppien määrä kääntyi laskuun, kun niitä ryhdyttiin liittämään emätiloihin. Talollisia oli vuonna 1815 —Viipurin läänin tultua liitetyksi muuhun Suomeen —82 000, vuonna 1870 95 000 ja vuonna 1910 110 000. Torppareita oli vastaavina vuosina 31 000, 53 000 ja 42 000. j Itsenäistym inen jä tti Suomen talo usp o litiikan suomalaisten omiin käsiin ja vallitseva suuntaus suosi maataloutta, maan pääelinkeinoa. Uudisraivaus jatkui ja uusia tiloja syntyi valtion toimesta sekä jakamalla vanhoja että perustam alla u u d istilo ja. Torpat itsen äistyivät. Siirtoväen — ja vähältä osalta rintamamiesten —asuttaminen toisen maailmansodan jälkeen vei hurjaa vauhtia perinteiseen suuntaan. Suurenmoinen voimannäyte oli, että yhtä suuri osa siirto väestä h arjo itti m aataloutta u usilla asuinsijoillaan, kun oli harjoittanut Karjalassa ja että menetetty peltoala uudisraivauksen tieltä korvattiin uusien valtakunnanrajojen sisällä. 1960-luvun lopulla peltoala jopa ylitti vuoden 1939 peltoalan 100 000 hehtaarilla. Uudisraivaus keskittyi myöhään asutetuille ja usein maaperältään laihoille syrjäseuduille, mutta sille oli m ahdollisuuksia vielä rin tam aillakin ; englantilainen maantieteen ja maatalouden tutkija W. R. M ead jou tui ihm ettelem ään sitä, että m aata raivataan pääkaupungin porteilla.

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä? P

eltoalan

l a a je n e m in e n p it ä j it t ä in

S

u o m e ssa m a at a lo u d e n

VIIMEISEN EKSPANSION AIKANA. MUSTAT YMPYRÄT TARKOITTAVAT AJANJAKSOA 1910 - 1940, PUNAISET AJANJAKSOA 1941 -1960.

S t u d i a G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Sitten peltoja ruvettiin yhtäkkiä likatuotannon vuoksi metsittämään. Maatalous ei ole enää suosikkielinkeino. Vuosisataisessa tendenssissä tapahtui jyrkkä käänne. Varsinkin 1900-luvulta lähtien Suomen maaseutu alkoi autioitua. Huippuvuodesta 1968 peltoala on vähentynyt 600 000 hehtaarilla. Talojen määrä on aiemminkin historian kuluessa heilahdellut: milloin niitä on jaettu, milloin yhdistelty. Väkiluku on kasvanut silloin tällöin sattuneiden katastrofien aiheuttamin taka-askelin. Mutta peltoala on jatkuvasti kasvanut: kerran ne on raivattu, ei ole päästetty pusikoitumaan tai metsittymään. Lainaten erästä omaa kirjoitustani ei maisemasta huolta kantavia luonnonsuojelijoitakaan ilahduta kasvavat pellot, kallistuneet tyhjät talot, sisään pudonneet navetan katot tai laudoilla suljetut asumattoman tuvan ikkunat.

P r o f e s s o r i L a u r i H a r v il a h t i

K a levala - suom alaisuuden sam po P r o f e s s o r i P ä i v i ö T o m m il a

M itä suom alaisuudelle tapahtuu?

S tu d ia G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

SUOMEN KULTTUURIN HISTORIAA

S tn dia G en e r a l i a: Suom en kansa - mistä j a mikä?

s u o m a l a is u u d e n

Sam po

Professori Lauri Harvilahti Esitelmäni otsikko on monitulkintainen. Lönnrotin Kalevalassa Sampo on ydin, jonka ympärille koko eepoksen olennaisin sanoma ja kerronta nivoutuvat. Ilmarinen takoo Väinämöisen kehotuksesta sammon Pohjolassa, myöhemmin Kalevalan sankarit lähtevät hakemaan sitä itselleen ja lopulta sampo tuhoutuu taistelussa Pohjolan väkeä vastaan Louhen saadessa vain kannen viemisinään Pohjolaan. Vain sammon sirpaleet jäävät Väinämöiselle uuden elämän aineksiksi. Vaka vanha Väinämöinen kylvää sammon murut “nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, kasvamahan, karttumahan, saamahan satoamahan, olu’iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi”. Sammon tulkintoja on lukemattomia: maailmanpatsas, suuri tammi, sampi, sammakko, kotka, Pandoran lipas, varallisuutta tuottava taikaesine, aurinko, noitarumpu, pyhäinkuva... Tässä esityksessä emme syvenny näihin tulkintoihin, vaan kysym ykseen, onko K alevala sivistyksemme ja kulttuurimme Sampo? Kalevala on tuottanut suomalaisuuteen liittyviä perusmerkityksiä kansansivistyksen, taiteen ja tieteen aloilla. Se on ollut suom alaisuuskiistojen vetokapula ja ideologisten väittelyiden kohde, vihattu ja rakastettu. Sammon lailla se aiheuttaa yhä uusia tulkintoja syntyta­ vastaan ja kulttuuritaustastaan. Emme ole vieläkään yksimielisiä siitä, miten Kalevala lopulta laadittiin. Oliko Lönnrot laulava kirjuri vai kirjoittava laulaja, mosaiikkiteoksen laatija vai yhtenäisen, muistissaan olevan kokonaisuuden hah m o ttelija, aikansa r ideologisten vaikutteiden ohjailema eeposnikkari, vai S itsenäistä missiota toteuttava kansallisen kulttuurin suurmies? Mikä näkökulma meillä eepoksen tekijään ja hänen työhönsä onkin, voimme olla yhtä mieltä siitä, että K alevala sai suomen kielen ja kulttuurin

S tudia ■G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

Kalevala,

mistä ja mikä? -

S tu dia G en e r ali a: Suom en kansa

kohoamaan ensin koko Euroopan ja myöhemmin koko maailman tietoisuuteen. Ennen Lönnrotin teosta ei suomen kielellä ollut julkaistu juuri muuta kuin uskonnollisia tekstejä. Tutkimuksia Suomen kulttuurista oli kylläkin tehty. Seuraavassa pieni katsaus Suomeen ennen sampoa. D aniel Ju slen iu k sen (1676—1752) eläm äntyön kulm akivet sattuivat Ruotsi-Suom en suuruuden myöhäiskauteen. Juslenius vastasi omalla panoksellaan O lof Rudbeckin väitteisiin Skandinavian maitten historiasta. Ruotsin historiallista suuruutta liioittelevin värein A tlantica -teoksessaan (1679) m aalailleen Rudbeckin rinnalle tuli saada suomalainen vastine. Niinpä Juslenius piti teoksessaan Ahoa vetus et nova (Vanha ja uusi Turku, 1700) kansanperinteestä ammentamiaan tietoja todisteena Suomen muinaisesta sivistyksestä. Anteruksen kosintamatkasta kertovan runon pohjalta oli selvitettävissä, että Turussa sijaitsi m uinoin koulu aatelissäätyisille nu o rukaisille. Juslenius piti runon sisältöä historiallisena totuutena Anderus Pyhäjoelda, Pyhäjoen poika pyhä, Tuli koulusta kotia Mitäs poikan kotia tulit? Ongo koulu kohdallansa Turku Uusi toimesansa?

Tämä balladeihin kuuluva runo sai näin palvella historiankirjoitusta.Jusleniuksen mukaan suomalaiset olivat saapuneet n yk yisille asu in sijo illeen pian vedenpaisumuksen jälkeen Maagogin, Jaafetin pojan johtamina ja rakentaneet Turun kauppapaikakseen. Juslenius kyllä hyväksyi Rudbeckin väitteet siitä, että sivistys ja oppi tuli Keski- ja Etelä-Eurooppaan (Rooman valtakunnan mukaan lukien) Ruotsista, mutta itse asiassa ruotsalaiset olivat kaikesta tästä velkaa suo m alaisille. V alloittaessaan Suomen

Ennen kuin suom alaiset, useissa juhlapuheissa jum alten arvo isiksi kohotetut sankarit, saivat Kalevalan sivuilla oman paikkansa, olivat monet vieraiden kulttuurien jum alhahm ot vielä heidän sijallaan. Christfrid Ganander (1741—1790) kirjasi suomen kielen sanakirjan liitteeksi tarkoittamaansa Suomen mytologiaan, joka ilm estyi vuonna 1789, seuraavan sanaselityksen Kajaanin kaupungille. Kun K ajaani tuohon aikaan kirjoitettiin latinalaisessa muodossa Cajanus, oli hyvin helppo päätellä, mistä sana johtui. Kajaanilaiset näet olivat nähneet rooma­ laisen kaksikasvo isen Janus -jum alan kuvan purjehtivan alas Ämmänkoskea ja lausahtaneet “Ca, Janus”, ja siitähän se kaupungin nimi tuli. Nämä suomalaisuuden aamunruskon aikaan palautuvat käsitykset ovat opettavaisia esimerkiksi siinä mielessä, että meidän on helppo nähdä kaukaisten historian ilmiöiden humoristisuus tai suoranainen paatoksellisuus, mutta lähempänä olevat tapahtumat saattavat jäädä m iltei huom iotta. Ideologiset argum entit o h jailiv at tietenkin myös 1800—1900 lukujen kansallisia pyrkimyksiä. Henrik Gabriel Porthan (1739—1804), Turun yliopiston kirjastonhoitaja ja kaunopuheisuuden professori, oli teoksessaan De p o e s i Fennica (1766-1778) Suomalaisesta runoudesta (SKS 1983) hahmotellut suuntaviivoja suomalaiselle runotekstien vertailevalle tutkim ukselle. Porthanin jo tuolloin soveltam a tekstikriittin en m enetelm ä oli yhtenä m etodina käytössä vielä suomalaisen maantieteellis-historiallisen kansanrunojen tutkimusmenetelmän kehittyessä yli vuosisata myöhemmin. Tämän sivistysmiehen ja monen muun hänen aikansa m erkkihenkilön ansiota on, että kansanperinteen

S tu d ia G m n e r a l i a ; Suomen kansa - mistä j a mikä?

ruotsalaiset olivat vain hävittäneet kaikki merkit muinoin niin kukoistavasta sivistyksestä.

m u d i a G en e r ali a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

harrastus oli 1800-luvun alkuun mennessä kehittynyt lupaavasti. Turun kaupungin palo vuonna 1827 tuhosi paljon korvaamatonta aineistoa Suomen kulttuuri­ perinnön varhaisista aineistoista. Elias Lönnrot ehti kuitenkin opettajansa R einhold von B eckerin avustuksella julkaista Turun Akatemiassa ensimmäisen osan m aisterin v äitö sk irjan sa vuonna 1827: De Väinämöille, priscorum fennorum numine Väinämöisestä, m uinaisten suom alaisten jum alasta. Toinen, jo valmiiksi taitettu osa, tuhoutui tulipalossa. Romantiikan aatteet kehittyivät 1700-luvun loppuun mennessä, ehkä voisimme sanoa, maailmanhistorian merkityksellisimmäksi sivistykselliseksi suuntaukseksi. Jo 1800-luvun alussa tämä liike oli muotoutunut laajak­ si valtavirraksi Euroopan ydinalueilla. Romantiikan aika vaikutti syvällisesti luovuuden, yksilöllisen kokemuksen ja ylipäänsä yksilöllisyyttä korostavien aatteiden ja ihanteiden merkityksen korostumiseen. M utta asialla oli toinenkin puoli. R om antiikan pyrkimysten seurausta on kansallisuusaatteiden nousu palvelemaan syntyvien kansallisvaltioiden intressejä. Kansallisromantiikan ihanteet innostivat sivistyneis­ tön, ja vähitellen laajempien kansalaispiirien kiinnos­ tusta muinaisuuteen, perinteeseen, kansanrunouteen. Useat kansanryhmät ympäri Eurooppaa heräsivät tajuamaan, kuinka tärkeitä olivat kansanrunouden keruun maalailemat runolliset maisemat ja kulta-ajat. Eurooppalaisten tutkijoiden ja filosofien parhaimmisto harrasti muiden tointensa ohella myös kansanperin­ nettä. Tärkeimpiä romantiikan vaikutteiden synnyttäjiä olivat ranskalainen valistu sfilo so fi Jean-Jacques Rousseau sekä Johann W olfgang von Goethe ja Friedrich von Schlegel, muutamia mainitaksemme. Kansanperinteestä puhuaksemme, Thomas Percy oli jo vuonna 1765 julkaissut kokoelman nimeltä Keliques o f A n cien t E nglish P oetrj, E nglannin m uinaisen

Romanttiset ja kansallismieliset vaikutteet levisivät Suomeen suhteellisen nopeasti lähinnä saksalaisten filosofien ja kansanperinteen harrastajien kirjoitusten tultua tunnetutuiksi, ensi vaiheessa edellä mainitun Herderin (1744-1803) luonnonmyyttisenä kansansielun etsiskelynä. Jo 1800-luvun alussa myös Georg Wilhelm H egelin (1770-1831) käsitykset valtiosta kansan taiteen, uskonnon ja filosofian sisäisenä lähteenä ja kansan hengen merkityksestä aktiivisesti ilmenevänä, kehitystä ohjaavana voim ana, olivat suomalaisen sivistyneistön ja lukeneiston hyvin tuntemia. Tuon ajan hegeliläisittäin suuntautuneista oppineista m ainit­ takoon filosofit Johan Jakob Tengström (1787-1859), hänen poikansa Johan Robert Tengström (1823-1847) sekä tietenkin Johan Vilhelm Snellman (1806-1881), joka etenkin 1840-luvulla perehtyi syv ällisesti hegeliläiseen ajatteluun. Tärkeä tapahtuma Suomen kansallisen kulttuurin historiassa oli Suomalaisen K irjallisuuden Seuran perustaminen vuonna 1831. Lönnrot valittiin sen ensimmäiseksi sihteeriksi. Lönnrotin vuonna 1827 laatiman maisterinväitöskirjan nimi oli enne. Vuonna 1828 käynnistyneiden keruuretkiensä tuloksena Lönnrot hahmotteli lukuisia eeposjulkaisuja ja jo

S Uulia G en e r ali a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

runouden jäänteitä. Tämä teos antoi virikkeitä useiden kokoelmien synnylle. Ehkä merkityksellisin esimerkki varhaisista kansanrunojulkaisuista oli saksalaisen Johann Gottfried von Herderin Stimmen der Völker in Lieder, Kansojen ääniä lauluissa (1778), jonka sivuille oli monien tunnetumpien runokulttuurien ohella painettu esimerkkejä Euroopan ytimessä perin vähän tunnetuista virolaisista ja latvialaisista kansanlauluista. Myös The Poems o f Ossian, Ossianin laulut (1765) tuottivat tekijälleen Thomas Macphersonille runsaasti mainetta, kunnes myöhemmin havaittiin niiden olevan löyhästi skottien ja irlantilaisten kansanperinteeseen pohjautuvia sepitteitä.

S tu d ia G en e r a li a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

vuonna 1835 ilmestyi Vanhan Kalevalan ensimmäinen osa 500 kappaleen painoksena —yhteensä kokonaista 12 708 säettä. Tuossa vaiheessa ei vielä voitu puhua Kalevalasta suomalaisuuden sampona. Harvat osasivat eeposta lukea, ja kritiikki oli ajoittain kovaa. Johan Ludwig R uneberg, L önnrotin ystävä, ju lk aisi tosin jo m arraskuussa 1835 H elsingfors M orgonbladissa arvion sa, jossa eeposta v errattiin H om eroksen epiikkaan. Runeberg oli saanut teoksen yhdeksännen laulun Lönnrotin lähettäm änä jo ennen teoksen ilm estym istä. K ansallisrunoilijam m e käsityksen mukaan Lönnrot oli koonnut kadonneen eepoksen hajanaiset osat ja yhdistänyt ne kokonaisuudeksi. Suomalaisen K irjallisuuden Seuran esimies Johan G abriel Linsen antoi vuonna 1836 seuran vuosikokouksessa Kalevalalle tärkeän tehtävän. Se o ikeutti suom alaiset sanom aan ”m inullakin on historia”! Mutta mutkaiset ovat suurmiesten suhteet. Vuonna 1847 Linsenin poika A.W. Linsen piirsi tunnetun kuvan konttiselkäisestä, paljasjalkaisesta ja keppiin nojaavasta v aeltajasta. Kuva esittää ilmiselvästi Lönnrotia ja sen alla kiertää latinankielinen teksti: ”Unus homo nobis cursando restituit rem.” Lauseen tarkoituksenmukaisen ironisen kääntämisen uskoisi mielellään itselleen J. G. Linsenille, joka oli room an kirjallisuuden professo ri, m utta minun ehdotukseni on (neuvoteltuani oppituolin nykyisen haltijan Olli Salomiehen kanssa): ”Yksi mies on juoksennellen hoitanut meidän asiamme”. Kateellinen Linsen käytti hyväkseen roomalaisen runoilijan Quintus Enniuksen tunnettua lausum aa korvaten sanalla cursando (juoksennellen) alkuperäisen cunctando (vitkastellen). A lku p eräisellä lau seella viitataan sotapäällikkö Quintus Fabius Maximus Cunctatoriin, joka yritti uuvuttaa karthagolaisen sotapäällikkö Hannibalin ratkaisevaa taistelua välttelemällä.

E lias L önroth , varhaisin valokuva 1 8 5 0 - luvulta . s k s .

S tu d ia G en e r ä l l ä : Suom en kansa - mistä ja mikä?

K atkeran v astustajan Lönnrot sai K arl A ksel Gottlundista, joka oli jo vuonna 1817 esittänyt idean kerättyjen runojen pohjalta koostettavasta, Homeroksen epiikan veroisesta eepoksesta. Hän oli julkaissut vuonna 1828 sikermän savolaisia runoja nimellä Väinämöiset ja laati klassismin estetiikkaa jäljittelev än Runola -eepoksen yliop isto n 200vuotisjuhlaan vuonna 1840. Eepoksesta ei tullut Lönnrotin Kalevalan kilpailijaa ja niinpä Gottlund

S tuclia G en e r a li a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

suuntasi m onia katkeria kirjo itu k sia Lönnrotin K alevalaa vastaan, ju lk aisten myös kalenterin muodossa kokoelman Sampo, runollisto (1847). Sen sijaan Vanha Kalevala sai merkittävää huomiota. M. A. Castrenin Vanhan Kalevalan ruotsinnos ilmestyi vuonna 1841. Tämä helpotti suuresti lukijoiden mahdollisuuksia perehtyä eepoksen sisältöön. Tärkeää tukea Lönnrot sai Berliinistä. Saksalaisen filologian perustaja ja Grimmin satujen (Jakob & Wilhelm Grimm. Kinder- und Hausmärchen, 18121814) julkaisija Jakob Grimm oli vaikutusvaltainen Berliinin tiedeakatemian jäsen ja aikansa tunnetuin kansanperinneaineistojen spesialisti. Grimm oli tutustunut muiden lähteiden ohella myös Kalevalan ruotsinnokseen ja piti B erliinin tiedeakatem iassa vuonna 1845 esityksen Über das Finnische Epos, Suomalaisesta eepoksesta. Ylistävässä arvioinnissaan Grimm asettaa Vanhan K alevalan klassisten kreikkalaisten eeposten rinnalle ja vertailee sitä Vuk Karad^isein keräämiin serbialaisiin kansanrunoihin. Serbian kansanrunot olivat lähellä Grimmin sydäntä, joten sitäkin arvokkaampi oli hänen mielipiteensä, jonka mukaan Suomessa oli löydetty vielä näitäkin arvokkaampi aarre. Tämän aarteen muokkaaminen vielä lähes kaksi kertaa laajemmaksi Uudeksi Kalevalaksi (22 795 säettä) oli uskomaton urakka. Samoihin aikoihin Lönnrotilla oli vireillä muita julkaisuja, ja hän osallistui jatkuvasti aikakauskirjojen ja lukemistojen laadintaan, toimi seuroissa ja yhdistyksissä sekä kykeni vielä runsaaseen kirjeenvaihtoon. K eväällä 1847 Suom alaisen K irjallisuuden Seura ehdotti uuden laitoksen laatimista Vanhan Kalevalan varaston huvettua perin tyhjiin . L ukuisat k ulttuu rih en kilö t, heidän joukossaan teoksen merkitykseen aiemmin kriittisesti suhtautunut J. V. Snellman, kannustivat eeposkirjailijaamme. Lönnrot

mistä ja mikä?

paneutui tehtävään tosissaan. Lähdeaineisto kirjan laatim ista varten oli kasvanut Vanhan Kalevalan ajoista moninkertaiseksi ja mukaan ehättivät vielä D. E. D. Europaeuksen Inkeristä kerääm ät runsaat aineistot. Kalevalan toinen painos, Uusi Kalevala, ilmestyi joulukuussa 1849.

S Uulia G en e r a li a: Suomen kansa

-

Tässä yhteydessä tulee muistaa, että Eurooppaan syntyi kansallisen innoituksen myötä Kalevalan ohella muitakin kansanperinteeseen pohjautuvia kansallisia merkkiteoksia: virolaisilla on proosaperinteen pohjalta runoasuun koostettu ER. Kreutzwaldin Kalevipoeg eepos (1857-1861), latvialaisilla on m ytologisille tarinoille pohjautuva A. Pumpursin eepos Läep^sis (1888, suom. K arhunkaataja, 1988). K riöjänis Baronsin toimittama, etupäässä naisten laulamien lyhyiden daina-laulujen kokoelma on latvialaisten kansallinen raam attu. Siinä heijastuu latvialaisen kansan koko eläm änkaari nelisäkeisten lyyristen laulujen kuvittamana. Kansalliseeposten ja runokokoelmien syntyminen eri puolille 1800-luvun Eurooppaa on nähtävä osaksi modernin ajan kulttuuriprosesseja. Suomen lähialueilla Baltiassa samankaltaiset sivistyspiirit, jotka kannattivat kansallisromanttisia näkemyksiä, olivat myös modernin kansallisuusaatteen kannattajia. M odernistisesti ajattelevaa romantiikan ajan sivistyneistöä yhdisti esimerkiksi 1800-luvun Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa folkloren, kielen ja kulttuuriperimän merkityksen korostaminen. Kansallinen herääminen, yhteiskunnallinen liikehdintä, yhdistys- ja julkaisu­ toiminta synnyttivät omakielisen kulttuurielämän ja aikaa myöten myös kattavan koulujärjestelmän. Kansat, joilla ei ollut omaa historiaa, kieltä, identitee­ tistä puhum attakaan, lo iv at kan sallisen kielen, kirjallisuuden ja omalle perinteelle perustuvan taideja kulttuurielämän sekä kansallisvaltioille tyypilliset tunnukset: liput, hymnit, juhlapäivät. Kansallisroman-

r

S tuella G en e r a li a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

tiikan saavutukset kulttuurin saralla olivat olennainen osa modernismin kehitysprosessia, ja ne täydensivät aikansa poliittista, teknistä ja tieteellistä kehitystä. Millaiseksi maailmaksi kalevalainen perinne muovautui Lönnrotin kädessä? Kysymykseen löytyy runsaasti vastauksia Lönnrotin omista pohdinnoista, esimerkiksi sankareiden luonnehdinnoista. Havainnollistaakseni niitä m erkityksellisiä painotuksia, joita Lönnrot eepokseensa liitti, luon seuraavassa silm äyksen Lönnrotin Lemminkäis-hahmoon. Ryhtyessään kaavailemaan ensimmäisten matkojensa pohjalta runoelmakoosteita, joista oli vuosien mittaan syntyvä K alevala, Elias Lönnrot aloitti Lemmin­ käisestä. Heinäkuussa 1833 useista runomuistiinpanoista sommiteltu 825-säkeinen runoelma sisälsi jakson Lem m inkäisen m atkasta kutsumattomana vieraana Päivölän pito ihin sekä yhdistelm än Lem m inkäisen kosinnasta ja surm asta kertovista aihelm ista. Vaikka myöhemmät keräykset ja yhä karttuva m ateriaali saivatkin eepoksen luojan luopum aan varhaisen Lem m inkäistä käsittelevän runoelm ansa julkaisem isesta, jäi sankari elämään yhtenä kalevalaisena päähenkilönä. Väinämöisen ja Ilmarisen ohella Lemminkäinen kuuluu tärkeimpiin sankareihin niin Vanhassa Kalevalassa (1835) kuin vuonna 1849 Uudessa Kalevalassakin. Vanhan Kalevalan esipuheessa Lönnrot luonnehtii Lemminkäistä kevytm ieliseksi, nuoreksi, ylpeäksi, mahdillaan ja teoillaan kerskailevaksi, harkitsemat­ tomaksi, mutta silti urhoolliseksi sankariksi. Vuonna 1836 hän kuvaili kirjoitelmassaan Lieto Lemminkäinen sankarin ulkonäköä seuraavasti: ”- - Jalo, pitkä, verevä mies, jonka vertoja harvasta löytiin, ja jota aikonansa tytötkin kyllä hartahilla silmillä lienevät katselleet”. Sotaretkillä Lemminkäinen oli sonnustautunut rauta­ paitaan eli sotisopaan. ”Vyöstä riippu oikialta puolelta puukko, vasemmalta kalpa eli lyhyt, leviä ja vahva

S tu d ia G en e r a li a : Suom en kansa - mistä ja mikä? B

e n e r l a u l a ja t

miekka, moninaisilla kaunistuskuvilla terästä, varresta ja putkestaki koristettu.” Lönnrot korosti myös sankarin tietäjänmahtia ja käytännön taitoja ja tietoja

mikä?

mistä ja S tuella G en e r ali a: Suomen kansa -

taitavana ratsun ja sen tarvekalujen käsittelijänä, metsämiehenä, maanviljelijänä ja etevänä veneiden, suksien ja m uiden taitoa v aativien välineiden valm istajan a. Lem m inkäisen äidin uhrautuvan sankaruuden kuvailu saa myös osansa Lönnrotin kirjoituksessa. Tämä sankarin ym pärille luotu k irjallin en kaunomaalailu oli luonnollisesti sidoksissa aikansa romanttiseen henkeen. Joka tapauksessa Lönnrotin käsitykset Lem m inkäisen sankaruudesta johtivat siihen, että hän yhdisti alkuperäisissä runoissa useaan henkilöhahmoon liitettyjä aihelmia Lemminkäisen nimiin. Näitä ovat etenkin Ahti Saarelaisesta kertovat runot ja Kaukamoisen/Kaukomielen nimiin liitetyt runoaiheet sekä H iiden hirven hiihdäntä, jonka sankarina Lemminkäinen toisinaan esiintyi. On totta, että myös eri laulajilta kerätyissä muistiinpanoissa Lem m inkäinen esiin tyy hyvin m onien runojen päähenkilönä. Lem m inkäinen täydensi myös eepoksen pääsankareiden, Väinämöisen ja Ilmarisen henkilöhahmoja ja ennen kaikkea sankareiden luonnekuvia, kuten edellä siteeratusta Lönnrotin kaunopuheisesta luonneh­ dinnastakin heijastuu. Nuori, seikkailunhaluinen ja kiivasm ielinen naistenmies muodosti vastapainon vakavammille ja vanhemmille urhoille: tietoviisaalle Väinämöiselle ja sammon takoja Ilmariselle. Kalevalan laadinnassa on noudatettu ratkaisuja, jotka poikkeavat suuresti kansanrunoista. Useiden runojen pohjalta koostetun kokonaisuuden esikuvat löytyvät tosin niin suom alaisista kuin useista yleiseuraasialaisistakin aihelmista. Lönnrotin kerronta eroaa eniten alkuperäisistä runoista siinä, että hän vaihtaa kerronnan maisemaa tai päähenkilöä usein ilman selvää sidosta aiemmin kerrottuun. Uudessa Kalevalassa hän, kerrottuaan ensin eepoksen kymmenennessä laulussa Ilmarisen Sammon taonnasta ja epäonnisesta Pohjolan

Olisiko ilman Lönnrotin näkemyksellisyyttä kalevala­ mittaisista runoista koskaan synnytetty Kalevalan veroista kulttuuri- ja taide-elämään ja kansalliseen itsetuntoom m e syvästi vaiku ttan utta teosta? Nähdäkseni ei olisi. Lönnrotin Kalevala on suoma­ laisen kulttuurin sampo. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat karelianismin romanttiskansallisen liikkeen to ivio retket K alevalan ja karjalaisuuden pyhille maille. Erityistä kulta-aikaa tämä virtaus eli 1890-luvulla, jolloin K arjala oli taiteilijo iden pyhiinvaelluspaikka. K arelianism in lähtölaukauksena pidetään K alevalan kuvituskilp ailuja, jotka p id ettiin 1885 ja 1891. Tämän innoittamana Karjalaan lähti ensimmäisten joukossa

S tudia G en e r a i ia : Suomen kansa - mistä ja mikä?

matkasta, siirtyy yllättäen yhdennessätoista laulussa kuvaamaan Lemminkäisen kosiomatkaa Saareen ja hänen nais seikkailujaan, joiden lopputuloksena sankari ryöstää Kyllikin puolisokseen. Tämä Ahti Saarelaisen runosta mukailtu jakso päätyy sopimukseen, jonka ehtoina on Lemminkäisen luopuminen sotaretkistä ja Kyllikin lupaus heretä kylänkäynnistä. Alkuperäisissä runoissa ei tosin Kyllikkiä ryöstetä. Kyllikki rikkoo lupauksensa, ja niin Kalevalan kahdennestatoista laulusta alkaa suomalaiseen taide-elämään suuresti vaikuttanut Lemminkäisen kosiomatka Pohjolaan. Siellä Lemminkäisen on määrä suorittaa ansiotöitä morsiamen saadakseen. Nämä ovat Hiiden hirven hiihdäntä, Hiiden hevosen valjastaminen ja Tuonelan joutsenen ampuminen. Seuraa Lönnrotin kansanru­ nojen pohjalta kehittämä dramaattinen tapahtumaketju ja yksi K alevalan huipennuksista. M ärkähattu karjapaimen surmaa Lemminkäisen Tuonelan joella ja silvottu ruumis viskataan virtaan. Viidennessätoista laulussa Lem m inkäisen äiti saa tiedon poikansa kuolemasta, kokoaa poikansa jäsenet Tuonelan joesta ja saa hänet virkoamaan. Kerätyissä kansanrunoissa Lem m inkäisen kohtalona on tav allisesti jäädä Tuonelan virtaan äidin ponnisteluista huolimatta.

S tn d ia G en e r a li a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

taidemaalari Akseli Gallen-Kallela. Retkien tuloksina olivat suuret romanttisen realistiset taideteokset Aino (1891) ja Sammon taonta (1893). Ne ovat nähtävillä Valtion taidem useossa. G allen-K allelan teoksiin kuuluvat myös Lemminkäisen äiti (1897) ja Kullervon kirous (1899, öljym aalauksena). Kansallismuseon eteishallin kupolikatossa ovat nähtävissä Sammon puolustajat, Sammon takojat, Ilmarinen kyntää kyisen pellon sekä Iso Hauki, jotka viimeksi mainittua lukuun ottamatta toteutettiin jo Pariisin maailmannäyttelyä varten v. 1900. Kansalaistaiteilijoistamme merkittävim­ piin karelianisteihin kuuluivat kirjailijat Eino Leino ja Juhani Aho, ja kuvanveistäjä Emil W ikström ja tietenkin säveltäjä Jean Sibelius Näin pitkälle päästyäm m e luetteloa voisi jatkaa loputtom iin. M ikäli laajentaisim m e näkökulm an meidän päiviimme asti, kohtaisimme kalevalaiset teemat nuorisokulttuurissa, Suomi-rockissa, maailmanmusiikissa, sarjakuvissa, pilapiirroksissa; kalevalaisuu­ den ilmentymät mainoksissa, liikeyritysten ja yhtiöitten nim issä ja monissa, monissa m uissa yhteyksissä, Kalevala-päivän seremonioita ja koulujen Kalevalajuhlia unohtamatta. Kalevala Korua ei Hioin tarvitse esitellä. Tänä päivänä Kalevalasta on kiinnostuttu maailman­ laajuisesti. Eepos on käännetty lähes 50 kielelle. Monipuolista Kalevala-tietoutta antavat kansallisen ydinryhm än vuonna 1919 perustam a, edelleen aktiivin en K alevalaseura sekä k u lttuu ri- ja perinnejärjestö Kalevalaisten Naisten Liitto. Turussa toimii vuonna 1998 perustettu tutkimuslaitos Kalevalainstituutti. Kalevalan juhlavuoden vietto näkyi kulttuurissamme viim eksi vuonna 1999 Uuden K alevalan 150vuotisjuhlana. Näiden 150 vuoden muodostama kulttuuripääoma on mykistävä. Pertti Anttosen ja Matti Kuusen toimittama Kalevala-

Kirjallisuus: Alhoniemi, Pirkkol990: The Reception o f the Kalevala and Its Impact on the Arts. —Honko, Lauti (ed.), Religion, Myth, and Folklore in the World’s Epics. Berlin, New York: Mouton de Gruyter. Anttonen, Pertti ja Kuusi, Matti 1999: Kalevalalipas. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki Harvilahti, Lauri 1997: Romantic Nationalism. - Green, Thomas A.: Folklore. An Encyclopedia o f Beliefs, Customs, Tales, Music, and Art. Santa Barbara, California: ABC-CLIO. Harvilahti, Lauri ja Rahimova, Elina 1999: Lieto Lemminkäinen seikkailunhaluinen rehvastelija vai myyttinen sankari. —Piela, Ulla, Knuuttila, Seppo ja Kupiainen Tarja (toim.), Kalevalan hyvät ja hävyttömät. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Hautala, Jouko 1954: Suomalainen kansanrunoudentutkimus. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Karkama, Pertti 2001: Kansakunnan asialla. Elias Lönnrot ja ajan aatteet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Karkama, Pertti 2002: Oppinut mies kansan asialla. Elias Lönnrot ja aatteet. —Laaksonen, Pekka ja Piela, Ulla (toim.), Lönnrotin hengessä 2002. Kalevalaseuran vuosikirja 81. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Lönnrot, Elias 1835: Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen Kansan Muinoisista Ajoista. I-II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Majamaa, Raija (toim.) 1990: Lönnrot, Elias. Valitut teokset 2. Mehiläinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Siikala, Anna-Leena 2002: Elias Lönnrot etnografina. - Laaksonen, Pekka ja Piela, Ulla (toim.), Lönnrotin hengessä 2002. Kalevalaseuran vuosikirja 81. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

S Uulia G en e r a li a : Suomen kansa

-

i

mistä ja mikä?

lipas valm istui uutena laitoksena juhlavuodeksi. Siteeraan lopuksi Anttosen päätöskappaletta Kalevala ja suomalaisuus: ”O saksi K alevalan ja kansanrunouden ansiosta Suomella on kansallinen kulttuuri ja osaksi sen ansiosta valtiollinen itsenäisyys. Ilman sivistystä ei olisi Kalevalaa eikä yhtäkään kansanrunotallennetta”

cv.

i * p«*i>

f.

fe >5

G

*£sZ

K *« k. eu

1

* Jo k a ise lla k an salla on om a h isto rian sa. * Jo k a ise n k an san h isto ria on ain u tk ertain en : ei ole k ah ta sam an laista h isto riaa. * Jo k a ise lla k an salla on oikeu s om aan h isto riaan sa. * Jo k a ise lla k an salla on velvo llisu u s tu tk ia ja k irjo itta a om a h isto rian sa. * K an san h isto ria on ero ttam ato n osa k an sallista id e n tite e ttiä . * L u ja k a n sa llin en id en titeetti on k an sak u n n an o le m a ssa o lo n ed ellytys.

“Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”. Nämä kuuluisat sanat eivät ole A d o lf Ivat A rw idssonin, vaikka kirjallisuudessa sitkeästi niin väitetään, vaan hänen vanhemman aikalaisensa Gustaf Mauritz Armfeltin poliittinen ohjelma. Kustaa III:n entinen suosikki oli värikkäiden vaiheiden jälkeen palannut 1811 kotikartanoonsa Halikon Joensuuhun, mutta tullut pian kutsutuksi Pietariin Suomen asiain komitean johtoon. Suomi oli Haminan rauhassa syksyllä 1809 liitetty Venäjän keisarikuntaan, ja kun keisari Aleksanteri I:lle oli tärkeätä rauhoittaa pääkaupunki Pietarin läheinen rintam a, se sai sisäisen autonom ian omine hallituksineen. Suomen asiat hoidettiin suoraan keisarin alaisuudessa ohi Venäjän ministereiden, ja sitä alettiin hallita Ruotsin aikaisten lakien pohjalta. Pietarissa Suomea edusti aluksi Suomen asiain komitea, jonka johdossa Armfelt ryhtyi määrätietoisesti ajamaan kotim aansa itseh allin n o llista asem aa tukevaa politiikkaa, tuota “olkaamme siis suomalaisia”. Kun Suomi sai valtion tunnusmerkkejä, ajankohtaa voidaan pitää “valtiosuomalaisuuden” syntynä. Sen oleellisena sisältönä tuli olemaan maan autonomisen aseman perustuslaillinen puolustaminen. Läheisesti tähän liitty i lu terilaisen kirkon säilym inen ja se, että

-

P ro fesso ri Päiviö Tom m ila

mistä ja mikä?

it ä s u o m a l a i s u u d e l l e t a p a h t u u ?

S tu dia G en e r a li a: Suomen kansa

M

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

ortodokseina venäläisillä ei ollut pääsyä Suomessa virkoihin.

j

Haminan rauhassa Venäjälle luovutettiin myös Lappi, joka ei ollut kuulunut hallinnollisesti Suomeen. Vuoden 1812 alusta Suomen alue vielä laajeni 1700-luvun rauhoissa Venäjälle menetetyllä nk. vanhalla Suomella. Vasta nyt syntyi se maantieteellinen kokonaisuus, karttasuomalaisuus, joka sittemmin sai symbolikseen Suomi-neidon. Suomi-neito ojentaa seppeleen Zachris Topeliukselle, joka hahmotti Suomelle maiseman, sen isänmaan, joka hänen Maamme kirjansa mukaan oli meidän suuri kotimme ja J. L. Runebergin Maamme­ laulun sanoin maa kallis isien ja jolla Aleksis Kiven sanoin oli ystävälliset kotomaan äidinkasvot. Tämän maan luontoa ryhdyttiin tarmolla kartoittamaan.

j

Autonominen Suomi ei kuitenkaan ollut suvereeni valtio. Uiko- ja sotilaspolitiikkaa johdettiin Pietarista. Suomen ruotujakoinen sotaväki oli hajotettu Haminan rauhan jälkeen ja korvattu muutamalla värvätyllä yksiköllä. Jos niin halutaan ilmaista, Suomea voi pitää autonomiastaan huolimatta miehitettynä maana aivan kuten Baltian maita 1940-luvulta 1990-luvun alkuun. Venäläisiä joukkoja oli pysyvästi Suomessa vähintään 15 000 miestä. Ruotuarmeija herätettiin päivälleen 150 vuotta sitten alkaneen K rim in sodan päivinä muutamaksi vuodeksi henkiin, ja 1878 Suomi sai oman asevelvollisen väen, mutta nämä eivät vaikuttaneet v en äläisten vahvuuksiin. 1800-luvun lopussa suomalaiset pataljoonat haluttiin liittää kiinteämmin keisarikunnan sotavoimiin, jotta niitä olisi voitu käyttää m issä tahansa keisarikunnan kolkassa. T ästä aiheutunut kiista oli yksi syy helmikuun manifestiin. Uusi asevelvollisuuslaki annettiin 1901, mutta kun suom alaiset kieltäytyivät kutsunnoista, sotaväki lak kau tettiin . N ykyisellä p elo lla joutua m eiltä kysymättä lähettämään poikia natojoukkojen mukana maanääriin on siis pitkä tausta. Kutsuntalakoilla oli sekin onnellinen seuraus, että suom alaiset eivät joutuneet ensimmäiseen m aailm ansotaan - paitsi

Helmikuun manifestia vastustettiin Suomen historian suurim m alla k an salaisad ressilla - oikeastaan ensimmäisellä kansanäänestyksellä. Valtiopäivätoiminnan myötä oli 1863 alkanut voimakas uudistuskausi, joka sekä modernisoi Suomea voimakkaasti että alkoi erottaa sitä yhä enemmän muusta keisarikunnasta. Eriytyvä kehitys herätti venäläiskansallisissa piireissä syytteitä separatism ista ja johti venäläistäm ispyrkim yksiin. Seuranneet sortovuodet jakoivat suomalaiset myöntyväisiin, oikeammin sovittelijoihin, ja perustuslaillisiin, jyrkänkin vastarinnan ajajiin. Näillä venäjänpoliittisilla linjoilla on itsenäisessäkin Suom essa ollut kann attajan sa sekä nousu- ja laskukautensa. Valtio- ja karttasuomalaisuudet olivat kaikille Suomen asukkaille yhteisiä yleissuom alaisia arvoja. Niiden rinnalle syntyi 1810-luvulla kolmaskin suomalaisuus, kielisuomalaisuus. Saksalaisen nationalistisen filosofian vaikutuksesta alettiin Adolf Ivar Arwidssonin johdolla etsiä uudelle Suom i-kokonaisuudelle henkistä id en titeettiä. Olen kutsunut toim intaa Suomiprojektiksi. Ruotsin valtakunnassa suomea puhuvat olivat olleet vähemmistönä, nyt uudessa Suomessa he olivat ylivoimainen enemmistö. Säätyläistö oli edelleen ruotsinkielistä ja ruotsi säilyi hallinnon kielenä. Uusien oppien mukaan suomalaisten todelliseksi äidinkieleksi alettiin kuitenkin nähdä suomi, jolle rakennettiin laaja heimokansojen sukupuu. Kalevalainen runous, tarjosi avaran näköalan muinaisuuden rikkaaseen henkiseen perintöön, ja Suomelle hahm otettiin myös omaa historiaa. N äitä suom alaiskansallisia näkem yksiä alettiin tehokkaasti levittää tavoitteena J. V. Snellmanin tunnetun vaatim uksen m ukaan sivistyn eistö n suom alaistam inen ja uuden suom enkielisen sivistyneistön kasvattaminen. Kieliasetus tasan 160 vuotta sitten 1863 oli ensi askel suomen tiellä viralliseksi kieleksi.

i

S tudia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

jääkärit, mutta se on toinen tarina.

S tudia G en e r a it a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

Tie ei kuitenkaan ollut esteetön. Suomalaiskansallinen identiteetti oli aluksi käsitetty yleissuomalaisuudeksi, mutta sosiaaliseksi muutosliikkeeksi paisunut fennom ania synnytti ruotsinkielisessä sivistyneistössä vastarinnan ja vasta nyt löydettyyn rannikon ruotsin­ k ieliseen väestöön nojaavan svekom aanisen kansanliikkeen. Kysyttiin, oliko Suomessa yksi kansa, jolla tuli olla yksi kieli, kuten fennomaanit tulkitsivat, siis suomi, vai kaksi kansaa ja kaksi kieltä, kuten svekomaanit katsoivat tai välitys ehdotuksen mukaan yksi kansa, jolla oli kaksi kieltä. Viimeksi mainittu vaihtoehto k irjattiin 1919 itsen äisen Suomen perustuslakiin . Tässä tilan teessa ruotsinkielisen vähemmistön asema turvattiin lainsäädännöllä, joka edelleen on maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen. Käsite suomalainen sai myös kaksinaisen merkityksen. Suomeksi suomalaisella ymmärretään sekä kaikkia Suomen kansalaisia että suomea äidinkielenään puhuvia. Ruotsiksi kehitettiin edellisiä tarkoittamaan käsite finländare, suomenmaalainen. Ulkoiset edellytykset Suomen itsenäistym iselle loi Venäjän keisarikunnan rom ahtam inen 1917. Jo ed ellisen sataluvun lopussa Suom een levinnyt työväen liike oli paisunut suurlakon päivin ä, ja siirryttäessä säätyv altio p äivistä yksikam ariseen eduskuntaan työväenpuolue oli edustajamäärältään suurin. Työväen ja porvariston vastakohtaisuus näkyi jyrkkänä jo suurlakon aikana, kärjistyi vallankumousvuonna ja johti talvella 1918 avoimeen kansalaissotaan, taisteluun maan itsenäisyydestä ja sen yhteiskunta­ järjestyksestä. Kummallakin rintam alla valkoiset voittivat, ja vaikka tapahtumista on liki sata vuotta, sisällissodan jälkeensä jättämät traumat ovat edelleen­ kin osa suomalaista todellisuutta. Työväenliike jakaantui Moskovasta johdettuun ja Suomessa kiellettyyn kommunistiseen äärisuuntaan sekä maltillisiin ja parlamentaristisiin sosiaalidemok­ raatteihin, jotka vuodesta 1937 lähtien tulivat olemaan m iltei pysyvä hallituspuolue ja joihin tasavallan

Sotien välistä aikaa leimasivat Venäjään kohdistunut epäluuloinen suuntaus sekä voimakas maanpuolustushenki. H isto riallisesti Suomi nähtiin m enneinä vuosisatoina lännen etuvartioksi itää vastaan, ja tämä näkemys vain vahvistui. Äärioikealla ryssistä sai puhua vain hammasta purren. Epäluulot osoittautuivat todellisiksi syksyllä 1939. Suomen sota 1808 oli alkanut Ranskan ja Venäjän välisen Tilsitin sopimuksen seurauksena. Kesällä 1939 Neuvostoliitto ja Saksa olivat tehneet pienten valtojen jakosopimuksen. Suomi oli vain pelinappula. Talvisota on nähty toisena vapaustaisteluna, joka yhdisti kansakunnan ennennäkemättömällä tavalla. Siinä, kuten jatkosodassa, pieni Suomi tuli Väinö Linnan sanoin toiseksi, ja jatkosotaa on myöhemmin kutsuttu torjuntavoitoksi. M itenkä sanoikaan jo Arwidsson vuoden 1808 sodasta: “Samoin kuin on kunniattom ia voittoja, on myös tappioita, jotka tuottavat kuolemattoman maineen.” Tämän urhool­ lisuuden hengen jalosti ensin Vänrikki Stoolin tarinat ja sitten Tuntematon sotilas osaksi suomalaisuutta. Vaikeuksiin on myös liittynyt huumoria: “Puola kesti kolome viikkua, saa nähärä kuinka kauan tuo ryssä kestää”, pohjalaisemäntä sanoi talvisodan alkaessa. Sotien jälkeen valtiollis-poliittinen tilanne muuttui jyrkästi. Kommunistit saivat yhteiskuntakelpoisuuden. Entinen myöntyvyysmies J. K. Paasikivi nousi uuden politiikan johtoon ja Neuvostoliittoon alettiin rakentaa lähem piä suh teita, jotka pian k irjattiin yyasopim ukseen. N eu vo stoviham ielisiksi leim atut järjestöt lakkautettiin, eikä itänaapurista saanut puhua edes ilman hampaita. Presidentti Urho Kekkosen pitkänä kautena Suomi luovi itäblokin ja läntisten

S tuella G en e r a i t a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

presidentitkin ovat yli kaksi vuosikymmentä kuuluneet. Eduskunnan enemmistö on kuitenkin vain harvoin poikkeuksin ollut porvarillinen. Asetelma on osa omaleimaista suomalaista parlamentarismia.

valtojen, Varsovan liiton ja Naton välisessä kylmässä sodassa. Itäisen herran pelko voim istui ja näkyi rähm ällään olona, kansain välisessä katsannossa suomettumisena. Moskovasta puututtiin Suomen h allitu sp o litiik k aan herkästi ja sieltä opittiin kyselemään neuvoja, joita käytettiin myös sisäisessä puoluepolitiikassa. Todellisia vaaran vuosia elettiin 1970-luvulla, jo llo in N euvostoliiton Itäm eren sotilaspolitiikka oli aktiivisimmillaan. Eläminen itäisen suurvallan naapurina ja osana ei ole koskaan ollut helppoa. Suhtautuminen itänaapuriin on aina ollut osa suomalaisuutta. “Maantieteelle emme voi mitään.”, sanoi Paasikivi. Hänelle tämä tosiasioiden tunnustam inen m erkitsi realistista geopoliittista v altio v iisau tta. Y leistäen voidaan v äittää, että u h an alaiseksi tuntem inen on aina kuulunut suomalaisena olemiseen. Venäjä on tänä päivänäkin arvaam aton, kuten viim e päivien tapahtum at osoittavat. Toisen maailmansodan seurauksena Suomi menetti suunnilleen saman K arjalan alueen kuin Uudenkaupungin rauhassa 1721. Neuvostoliitto halusi suurentaa Leningradin turvallisuusvyöhykettä, mikä laajim m illaan m erkitsi keisarin Venäjän rajojen ekspansiivista palauttamista Suomen ja Baltian maiden kohdalla. Suomen kohdalla se ei onnistunut. Tällä hetkellä Suomenlahti on Venäjälle tärkeä kasvavan öljynkuljetuksen vuoksi, minkä jo viime talvena pelättiin aiheuttavan öljykatastrofeja. Vielä suurempi ympäristöuhka, jota me emme oikein miellä, voi olla Suomenlahden pohjukkaan rakennetuista ja rakenteilla o levista ainakin puolesta tu sinasta suuresta öljysatam asta. Samalla Pietarin alueen talousstrateginen merkitys on nopeasti kasvanut. Itämeren alueen historiassa tärkeä virstanpylväs oli vuoden 1812 sopimus Venäjän ja Ruotsin välillä. Sen oleellinen sisältö oli Ruotsin lupaus olla haluamatta

S tuella G e n e r a l i a : Suom en kansa - mistä ja mikä?

Suomea takaisin ja Venäjän tuki Ruotsille Norjan saamiseksi, kuten myös tapahtui. Tämäkin Pohjolan isojako tehtiin Suomen pään yli, olkoonkin että Armfelt oli Turussa ruhtinaiden tavatessa ja tuki sopimusta Suomen asemaa turvaavana. Tästä alkanut vuoden 1812 politiikka, kuten sitä ruotsalaisessa tutkimuksessa on kutsuttu, on viime aikoina noussut esiin Suomen entisen M oskovan ja Tukholm an suurlähettilään Heikki Talvitien tulkitessa, että se on edelleen Ruotsin ulkopolitiikan perustana, vaikka Suomi ja Norja itsenäistyivät liki vuosisata sitten. Ruotsin ja Venäjä-Neuvostoliiton välillä ei olekaan tänä aikana ollut aseellisia konflikteja. Talvitien aloitteesta julkaistussa tuoreessa kirjassa Itsek k yyttä vai valtiom iestaitoa po hjoism aiset historiantutkijat pääsääntöisesti yhtyvät siihen, että Ruotsin pysyttäytyminen puolueettomana maailman­ sotienkin aikana voidaan vetää vuoden 1812 politiikkaan. Tällä tavoitteella on ollut suuri merkitys itsen äisen Suomen tu rvallisu u d elle. Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsin turvallisuuspolitiikka pyrki Suomen suvereniteetin säilyttäm iseen ja konfliktien välttämiseen Neuvostoliiton kanssa. Silti tai siksi 1970- ja 1980-luvuilla harjoitettiin Suomen ja Ruotsin välillä varsin tiivistä sotilaallista yhteistyötä. Kumpikaan maa ei ole kuulunut Natoon. Merkittävä muutos tapahtui Ruotsin perinteisessä puolueet­ tomuudessa sen liittyessä EU:n jäseneksi. Luopumisen omasta rahasta enemmistö ruotsalaisista kuitenkin on juuri katsonut liian suureksi askeleeksi kohti sidonnaisuutta. Entinen emämaa Ruotsi on aina ollut m allim aa Suom elle. A utonom ian aikanakin uudistuksissa vilkuiltiin Pohjanlahden toiselle puolelle eikä Venäjälle. Itsenäisyyden aikana tätä pikkuvelisuhdetta ylläpiti Ruotsin korkeam pi elintaso, joka Suom essa saavutettiin vasta 1900-luvun lopulla. Muistettakoon myös, että Ruotsin hyvinvoinnin rakentamiseen ovat

3

S tn dia G en e r a li a : Suom en kansa - mistä ja mikä?

toisaalta osallistuneet ne 300 000 suomalaista, jotka 1960- ja 1970-luvulla muuttivat töihin Ruotsiin. He olivat toinen ulkomaille purkautunut aalto suomalaista liikaväestöä. Yhtä paljon suom alaisia oli ennen ensim m äistä m aailm ansotaa muuttanut Am erikkaan, silloinkin paremman leivän perästä. Suomi oli teollistunut ja kaupungistunut hitaasti. Kun jatkosodan jälkeen jouduttiin sijoittamaan uusille asuinsijoille 420 000 henkeä k arjalaista siirto väkeä sekä ru n saasti rintamamiehiä, agraarivoittoisessa maassa sitominen m aahan oli m iltei ainoa m ahdollisuus: alkoi suomalaisen asutushistorian kaikkien aikojen suurin ponnistus. Pian kuitenkin osoittautui, että luodut pientilat olivat elinkelvottomia. Juuri tässä vaiheessa Ruotsi tarjosi työtä. Oman teollisuuden elpyessä työmarkkinat alkoivat vetää kotimaassakin. Vasta nyt siirry ttiin lo p u llisesti agraarisesta teolliseen yhteiskuntaan, ja maaltapaosta asutuskeskuksiin tuli tähän päivään jatkunut m uuttoliike. Tämä johti heim ojen sekoittum iseen ja uuden laisiin avioliittomarkkinoihin. Oman pitäjän sijasta puoliso löytyi opiskelu- tai työympäristöstä. Syntyi ristiverisiä suomalaisia. Suomen väestörakenne on muuttunut muullakin tavoin. Yhä korkeammin koulutetun väen tarve on kasvanut ja kasvaa edelleen. T ällä h etkellä lukion ja/tai vastaavan ammatillisen oppilaitoksen suorituksesta on tullut kansalaisen perustutkinto. Onko se vuonna 2020 korkeakoulututkinto ja 2070 tohtorintutkinto? Tämä on heijastunut muuttuvalle yhteiskunnalle annetuissa nimityksissä agraarisen ja teollisen kauden jälkeen: 1. 2. 3. 4. 5.

Jälkiteollinen yhteiskunta Palveluyhteiskunta Palkkayhteiskunta Informaatioyhteiskunta Koulutusyhteiskunta

Tietoyhteiskunta Osaamisen ja yrittämisen yhteiskunta Taitoyhteiskunta Sivistysyhteiskunta

Tämän p o sitiiv isen kehityksen rin n alla maailmanmarkkinoiden epätasapaino on aiheuttanut lam oja, työttöm yyttä ja pätkätöiden käsitteen. Toisaalla on pulaa työvoimasta, toisaalla osaajia vailla työtä, toisaalla tyhjiä taloja ja asuntoja, kouluja ja kauppoja, toisaalla asuntopulaa ja toimitilan tarvetta. Ammattikuvien vaihtelu on luonut epävarmuuden paineita tulevaisuudesta sekä täydennyskoulutukselle uusia haasteita, mitkä heijastuvat yliopistoihinkin. Kun suuret ikäluo kat pian siirtyv ät eläkkeelle, ulkom aisen työvoim an tarve tulee välttäm ättä kasvamaan. Maaseudun autioitumista korvaavat jossain määrin yhä pitem piä aikoja kesäasunnoissaan asuvat kaupunkilaiset. Kesämökistä on jo monille tullut kakkosasunto, m ikä m erkitsee paluum uuttoa kaupungeista maaseudulle. Usea myös siirtyy kalliista kaupungin keskustasta asumaan ympäröiviin kuntiin, ja keskuksiin muuttavista kasvava osa jää asumaan p en d eliliiken teen ulottuvuudelle stadista. Suomalaisuuteen kuuluu läheisyys luontoon toisella tavalla kuin pitkälle urbanisoituneissa eteläisissä EUmaissa, ja sen kiinteä osa on rantasauna. Kesän ja talven vuo rottelu on sinänsä osa suomalaisuutta. Elinkeinojemme luonnonedellytykset ovat kaikkiaan to isen laiset kuin eteläm pänä Euroopassa, mitä EU:n m aatalouspolitiikassa on vaikea sellaisten maiden ymmärtää, joissa saadaan useampi kuin yksi sato vuodessa. Suomalaisuuteen kuuluu vuosisatainen lainkuuliaisuuden perinne, mistä seuraa, että meillä EU-direktiivejä pyritään panemaan tunnollisesti toimeen jopa ennen niiden antamista, kun Etelä-Euroopassa ne helposti katsotaan ohjeellisiksi,

;

S tuelta G en e r a i t a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

6. 7. 8. 9.

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

joita vain tarvittaessa noudatetaan. Suom alaiset katsovat kunnia-asiakseen olla m allio pp ilaita ja lu terilaisen työm oraalin no udattajia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Suomen olot tulisi mukisematta muuttaa sellaisiksi, jollaisiksi historialliset perinteet ja luonnon ed ellytykset eivät taivu. Olkaamme suomalaisia on EU:ssakin hyvä ohjenuora. Suomi on ollut EU:n jäsen pian kymmenen vuotta, mutta suomalaiset eivät silti vielä miellä kuuluvansa lu o n tev asti siihen. E U :sta ei puhuta m eidän yhteisönämme, siellä toimivat ne, muut. Ainakaan EU:n ytimeen ei kuuluta, koskapa sinne jatkuvasti pyritään, vaikka Suom ella on oma kom issaari. Ne ovat Euroopan väkirikkaita valtioita, ja suomalaiset ovat aina sekä kunnioittaneet että pelänneet suurvaltoja. Niiden rinnalle onkin yksin vaikea asettua, mutta yhdessä pienistä maista muodostuu huomioon otettava suu rvalta, m istä EU:n p eru stu slain käsittelyn lykkääminen on hyvä esimerkki. Pienten on vain osattava blokkiutua oikealla tavalla. Luonnollisen yhdistelmän muodostaisivat Pohjoismaat ja uudet Baltian jäsenmaat. Itämeren pienempien m aiden - Saksa ja Puola eivät ole m ukana pääm inisterit kokoontuvatkin neljästi vuodessa, ja B altian m aat on ju uri kutsuttu Pohjoism aiden in vesto in tip an kin jäseniksi. Itäm eren alueen nostam inen EU:ssa yhtä tärkeäksi alueeksi kuin Välimeren piiri on haastava tehtävä. Kullakin maalla on tietysti kansalliset intressinsä ja muitakin kitkoja on. Toiset maista ovat myös EMU:n ja toiset Naton jäseniä. Liettua taas on katolinen maa. Suomea voi uhata uusi takam aaksi jääm isen pelko V ironkin suuntautuessa yhä enemmän Keski-Eurooppaan. Nuoret virolaiset eivät enää opettele suomea. Suomi on EU:n ja EMU:n jäsen, mutta ei Naton. Jälleen viim e aikoina on ju lkisu u dessa keskusteltu natojäsenyydestä, mitä kuitenkin valtiojohto on

Suomen kokem ukset asettavat tu rv allisu u s­ näkökohdan tärkeälle sijalle maan ulkopolitiikassa. Ne ovat itse asiassa oleellisia elem enttejä yleissuomalaisuudessa. Itsenäisyyden aikana tukea on etsitty vuoronperään nk. reunavaltioista eli Baltian maista ja Puolasta, Kansainliitosta, Pohjoismaista, Saksasta, YK:sta ja EU:sta. Pelon kohteena on aina ollut itäinen naapuri. Sen kanssa 1930-luvulla solmittu hyökkäämättömyyssopimus osoittautui merkityksettömäksi, mutta vuoden 1948 yya-sopimus takasi rauhanomaisen rinnakkaiselon neljäksi vuosikymmeneksi ja synnytti virallisen ylistysliturgian, jolla peitettiin piilotetut pelot. Juuri yya-Suomen ajasta on monien suomalaisten mieliin on jäänyt kuva Natosta peikkona. Kuitenkin sen kanssa harjoitetaan niin rauhankumppanuus- kuin riskienhallintatyötä. Mutta sitooko se tarvittaessa Natoa avun antoon meille? Välitöntä uhkaa ei tosin näytä olevan m iltään taholta. V enäjänkin so tilasstrategiset paino pisteet ovat A asiassa ja islamilaisten maiden suunnalla. Eikö turvallisuutta ole hankittava ennalta ehkäisevästi ja liityttävä ajoissa N atoon? Vai kuuluuko suom alaisuuteen olla luottamatta vieraan apuun? Enem m istö kansasta kannattaa N ato-asiassa kansanäänestystä. Millaiset asiat ovat kyllin suuria näin järeän mielipidetiedustelun järjestämiseksi? Meillä on edustuksellin en dem okratia, useita vaaleja

S Uulia G en e r a i ia: Suomen kansa - mistä j a mikä?

pyrkinyt hillitsemään, samoin kuin keskustelua EU:n tulevaisuudesta. Tasavallan presidentti jopa kutsui huolestuneisuutta turhaksi hötkyilyksi, mikä minusta on kansalaisia kohtaan loukkaavaa. Mutta mehän olemme tottuneet Paasikiven ajoista saakka ylhäältä tuleviin sivalluksiin. Meillä Nato leimataan mielellään pahaksi peikoksi ja unohdetaan se tosiasia, jonka viimeksi (SK 10.10.2003) ministeri Jaakko Iloniemi ilmaisi toteamalla, että kylmän sodan liitoista toinen (Nato) oli perustettu suojelemaan demokratioita ja toinen (Varsovan liitto) tekemään niistä lopun.

S tuella G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

vuosikym m enessä: kansanedustajien , tasavallan p resid en tin , E U -parlam entin jäsenten . Heidän tehtävänsä on perustuslain mukaan hoitaa valtakunnan politiikkaa. Kansanäänestystä tulisi siis käyttää vain p o ikk eu k sellisissa tilan teissa. T ällain en ei ole m ielestän i EU:n p eru stuslain hyväksym inen. Liittyminen Natoon voi sitä olla edellytyksellä, että kansalaiset todella tietävät, mistä äänestetään. Lisäksi o lisi aina tiedettävä, kuinka p itk äk si ajaksi kansanäänestyksen tulos riittää tulkitsemaan kansan ääntä, jotta siitä ei tulisi pelkkä gallupkysely. Entä voiko suom alaisuutta yleensä m itata kansan­ äänestyksellä? Kaikissa näissä kysymyksissä edelleenkin puhutaan Eurooppaan menosta, vaikka Suomi on aina ollut Eurooppaa, olkoonkin, että sen pohjoisella äärilaidalla. Suom i tu li kytketyksi län sim aiseen kulttuuriin katolisen kirkon ja ruotsalaisen hallinnon myötä. Olen m ääritellyt kulttuurin alati muuttuviksi tavoiksi ja edustanut k u lttu u riaalto teo riaa. Suom alaiseksi kutsuttu kulttuuri on koostunut vuoron perään eri aikoina maahan levinneistä innovaatioista, jotka sulauduttuaan maassa jo olevaan kulttuuriin ovat m uuntuneet kansallisiksi. Samoin on tapahtunut muissa Euroopan maissa. Kaikilla näillä kansallisilla kulttuureilla on yhteinen antiikkiin ulottuva pohja. Niinpä me olemme eurooppalaisia, koska olemme suom alaisia, ja suom alaisia, koska olemme eurooppalaisia. Jokaisen kansan on tunnettava oma ainutkertainen historiansa ja jokaisella kansalla on oikeus historiaansa. Tärkeä eri maita erottava kulttuuritekijä on kieli. Kummastakin Suomen kansalliskielistä on tullut EU:ssa virallisia kieliä, sillä erolla kuitenkin, että vastuu ruotsista on Ruotsilla. Tällaista kansainvälistä asemaa suomen kielellä ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Suom alais-ugrilaisten kielten määrä nousee EU:ssa unkarin ja viron myötä kolmeksi, mitä on syytä

Kansainvälistyminen on tuonut mukanaan englannin työkieleksi m oniin yrityksiin ja akateem iseen ympäristöön silloinkin, kun se ei ole välttämättömyys. Tieteen lingua franca oli latina keskiajasta 1800-luvun puoliväliin, sitten saksa seuraavat sata vuotta ja toisesta maailmasodasta lähtien englanti; tässä ei siis sinänsä ole uutta. Mutta uutta on se, että englantia halutaan yhä nuorempien opetuskieleksi, mikä voi merkitä äidinkielisen sanaston näivettymistä ja se, että radiossa keskustellaan suomen kielestä otsikolla Who cares! Toisaalta on tosiasia, että aivan valtaosa suomen kielen sanastosta on tuhansien vuosien kuluessa saatuja lainoja. Tärkeintä onkin, kuulen sanottavan, että kielen struktuuri ei muutu. Tiedämme kuitenkin h isto riasta, että voittan eiden ja k ulttuu riltaan edistyneem pien kansojen kieli on tukahduttanut pienten kansojen ja heimojen kielen. Olin viime kesänä kiertämässä Latviassa Liivinrantaa, jossa enää ei asu yhtäkään liiviä osaavaa, joita muutenkin on vain aivan muutama. Tällainen häviäminen ei suomenkieltä uhkaa, mutta huolestuttavaa on, että suomalaiset eivät itse riittävästi arvosta kieltään sekä se että suomen kieli huononee rennon puhekielen vallatessa sijaa myös kirjakielessä. Nopeat viestimet, sähköposti ja tekstiviestit, ovat omiaan houkuttamaan huolimattomaan ilmaisuun. Tervetullutta sen sijaan on viime vuosien kasvava kiinnostus murteita kohtaan, mikä samalla kertoo rakkaudesta kotiseutuun ja näin terveestä suomalaisuudesta.

S tu d ia G e n e r a l i a : Suomen kansa - mistä j a mikä?

korostaa. Suomessa on kuitenkin alettu viime aikoina pitää suomea uhanalaisena. Se on ollut sitä historian aikana suhteessa ruotsiin ja osin venäjäänkin, mutta nämä uhat on jo torjuttu, eikä pakkoruotsi kerro ruotsin kielen taholta tulevasta uhasta, vaan suomenruotsalaisten pelosta oman kielensä aseman heikkenemisestä. Se, mitä pienissä maissa pelätään, on englannin kielen ylivoimaisuus.

S tn cl ia G en e r a li a: Suom en kansa - mistä ja mikä?

Monet näkevät lisääntyvän ulkomaalaisten muuton uhkana suomalaisuudelle. Syksyn luentosarjan edelliset osat ovat kertoneet niistä tulokkaista, joista Suomen kansa on koostunut. Näistä ainoastaan perusväestön ikivanha pieni saam elaisväki ja rannikon vasta tuhatvuotinen ruotsinkielinen asutus ovat säilyttäneet kielensä. Suomi on siis jo monikulttuurinen. Uusia muuttajia on toistaiseksi vähän, ja heidät näen uutena kulttuuriamme rikastavana muuttoaaltona. Suomalainen kulttuuri on siis muuttuvaa. Suomalaisam erikkalainen kollegani näkee sen m uuttuneen etenkin glo b aliso itu n eella 1990-luvulla vapautuneem paan, vilkkaam paan, nuorison käyttäytymisen kohdalla jopa härskimpään suuntaan. A m erikkalaistum inen sekä hyvine että huonoine puolineen on lisääntynyt, mutta myös Amerikan vastaisuus. Näissä suuntauksissa näkyy samalla se suomalaisille ominainen piirre, että helposti mennään äärimmäisyyksiin. Tapahtuuko näin myös siinä uhassa, jota näytään yhä enemmän pelättävän: kuka vastaisuudessa omistaa Suomen? Suomalaisia yrityksiä on myyty ja jatkuvasti myydään - viim eksi Valtra, Instru ja Hackman ulkom aiseen om istukseen eivätkä tätä tee vain yksityiset vaan myös valtio. Yhteinen perustelu on kannattavuuden lisääminen, millä todistellaan myös työpaikkojen siirtoa halvan työvoiman maihin. Näitä siirtoja kyllä tekevät suomalaiset firmat itsekin ja myös ne ostavat ulkom ailta yrityksiä. Onhan Suomi tuoreessa kansainvälisessä kilpailukykyvertailussa maailman kärkeä. Entä onko esimerkiksi Nokia suomalainen vain niin kauan, kun sen pääkonttori on Suomessa; onhan sen osakekannasta vain pieni osa on suomalaisten hallussa. Voiko Suomi joskus tyhjentyä työpaikoista, jos ulkomaiset omistajat katsovat aiheelliseksi siirtää sen teollisuuslaitokset muualle tai yksinkertaisesti lopettaa

I

Lopetan optimistiseen uskoon, että suomalaisuuteen ja suomalaisten tahtoon sittenkin aina kuuluu Aleksis Kiveä lainaten halua ja pyrkimistä kohti maamme onnea ja parasta.

1

I

5 tuella G en e r a l i a: Suomen kansa - mistä j a mikä?

niiden toim innan täällä? Entä mitä ylikansalliset halpam yyntiketjut aih euttavat pienem m ille suomalaisille tuottajille, valm istajille ja kaupoille? Kauhukuvaa lisäävät väitteet, että eihän Suomessa maatalouskaan kannata ja että Suomen metsien tulisi lähinnä olla koskemattomia aarniometsiä. Jo nyt on usutettu Euroopan kirjailijoita olemaan käyttämättä suom alaista paperia. Vai olemmeko me kilpailukyvystämme huolimatta liian herkkiä kaikille arvosteluille?

S tu d ia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä?

Vapaan sivistystyön toimikunnan julkaisusarjassa aiemmin ilmestyneitä teoksia voi tilata osoitteesta: Vapaan sivistystyön toimikunta, PL 2 7 (Viikki, A-talo), 0 0 0 1 4 HELSINGIN YLIOPIS­ TO, (p. (09)19158063) tai internetissä: w ww .helsinki.fi/vst

1. Ihmistä E tsim ässä (kevät 1984). Toimittanut: Veronica Shensin, Harri Westermarck. Helsinki 1985. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-3520-0 2 . SU O M E N -R U O T S A L A IS U U S SU O M A L A IS E S S A Y H T E ISK U N N A SSA ( k e v ä t

1985). Toimittanut: Veronica Shensin, Harri Westermarck. Helsinki 1986. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-3871-4. 3. T ietoyhteiskuntamme r a ja t ja mahdollisuudet (kevät 1986). Toimittanut: Heljä Knuuti, Harri Westermarck. Helsinki 1988. 2. painos. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-4076-X 4. T urvallisuuspolitiikka j a S uomi (kevät 1987). Toimittanut: Harri Westermarck, Leila Teräsalmi-Sovijärvi, Heljä Knuuti. Helsinki 1987. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-4341-6 5. Työ vai eläm ä (kevät 1988). Toimittanut: Harri Westermarck, Heljä Knuuti. Helsinki 1988. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-4789-9.

6. S uo m i P o h jo ism a a n a (K evät 1989). Toim ittanut: H arri Westermarck, Varpu Ropponen. Helsinki 1989. Yliopisto­ paino. ISBN: 951-45-5044-7. 7. S ivistyksen v o im a - on ko sitä ? (1990). Toimittanut: Harri Westermarck, Päivi Lipponen. Helsinki 1991. Yliopistopai­ no. ISBN: 951-45-5770-0. 8. K ulttuurien kohtaaminen (kevät 1991). Toimittanut: Harri Westermarck, Päivi Lipponen. Helsinki 1991. Yliopistopai­ no. ISBN: 951-45-5835-9. 9. M annerheim . S otilas ja ihminen (kevät 1992). Toimittanut: Kari J. Sillanpää, Harri Westermarck.Helsinki 1992.Yliopis t o p a in o . ISBN: 951-570-129-5

10. T ieteen tienhaaroja . R isteriitojen kautta tteioon (kevät 1993). Toimittanut: Raimo Lehti, Tapio Markkanen. Pieksämäki 1994, RT-paino. ISBN: 951-9296-69-X. 11. S tudia W iburgensia - sellainen ol ' V iipuri (syksy 1993). Toimittanut: Varpu Lindstedt, Harri Westermarck. Helsin­ ki 1994. Yliopisto-paino. ISBN: 951-45-6639-4.

S h a lia G en e r a it a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

S tudia G eneralia - sarja

12. Y

S tudia G en e r a li a: Suomen kansa - mistä ja mikä

cv

h den tyvä

E

u r o o p p a ja k a n s a l l in e n o m a l e im a is u u s

(k e v ä t

1994) . Toimittanut: Katariina Jalonen, Harri Westermarck, V arpu Lindstedt. Helsinki 1994. Yliopistopaino. Toinen tarkistettu painos. ISBN: 951-45-6759-5. 13. S tudia M o r u s - ihmiselämän rajat (syksy 1994). Toimitta­ nut: Katariina Jalonen, Harri Westermarck, Varpu Lind­ stedt. Helsinki 1994. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-6886-9. 14. B i o m a a i l m a n s ä ä t e l y - i h m i s e n u l o i t u v i l l a ? (kevät 1995). Toimit-tanut: A nu Piippo, H arri Westermarck. Helsinki 1995. Yliopisto-paino. ISBN: 951-45-6996-2. 1 5 . S t u d i a M o n e t a r i a - p a n k k i k r i i s i t , t a l o u s j a I h m i n e n (syksy 1995) . Toimittanut Antti Kuusterä, Harri Westermarck. Hel­ sinki 1996. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-7294-7. 16. S tudia O lympia - terve sielu terveessä ruumiissa (kevät 1996). Toimittanut Henna Karjalainen, Harri Westermarck. Hel­ sinki 1996. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-7439-7. 17. S tudia U r b an a - kaun is , ru m a H elsinki (syksy 1996). Toi­ mittanut: Henna Karjalainen, Harri Westermarck. Helsin­ ki 1997. Yliopis-topaino. ISBN: 951-45-7637-3. 18. S t u d i a F i n l a n d i c a . I t s e n ä i n e n S u o m i 80 v u o t t a (kevät 1997). Toim ittanut Henna Karjalainen, Harri Westermarck. Hel­ sinki 1997. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-7779-5. 19. S tudia E xotica - K adonneet kulttuurit (syksy 1997). Toi­ mit-tanut: Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 1998. Yliopisto-paino. ISBN: 951-45-7811-2. 20. S

t u d ia

G

e n e r a l ia

- H

y v in v o in t iy h t e is k u n t a m u r r o k s e s s a

?

(kevät 1998). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 1998. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-8263-2, ISSN: 14562162.

21. S tudia R u r alia - M aaseutu mahdollisuutena (syksy 1998). Toimittanut: Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 1999. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-8263-2, ISSN: 1456-2162. 22. S tudia G eneralia - I kääntyminen ja oppiminen (kevät 1 99 9 ). Toimittanut: Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 1 9 9 9 . Yliopistopaino. ISBN: 951-45-8657-3, ISSN: 1456-2162. 23. S tudia G eneralia - S uomi EU:n puheenjohtajana, suomi Eu ­ roopan kielenä (syksy 1999). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2000. Yliopistopaino. ISBN: 951-459079-1, ISSN: 1456-2162.

7, ISSN: 1456-2162.

25. S tudia G eneralia 2000 - M atematiikka , kulttuurimme pe­ rusta ja trauma (syksy 2000). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2001. Yliopistopaino. ISBN: 951-459713-3, ISSN: 1456-2162.

26. S t u d ia G e n e r a l ia 2001 - K r iisik A ttilat j a u sk o n n o t maailmanpolitiikassa (kevät2001). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2001. Yliopistopaino. ISBN: 952-10-0082-1. ISSN: 1456-2162.

27. S tudia G eneralia 2001 - H yvästi m a r k k a ; tervetuloa euro (syksy 2001). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2002. Yliopistopaino. ISBN: 952-10-0082-1. ISSN: 14562162.

28. S tudia G eneralia 2002 - I tämeri; P ohjolan V älimeri? (kevät 2002). Toimittanut Päivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2002. Yliopistopaino. ISBN: 952-10-0607-2. ISSN: 14562162.

29. S t u d ia G e n e r a l ia 2 0 0 2 - K enen S u o m i ? (syksy 2002). ToimittanutPäivi Heino, Harri Westermarck. Helsinki 2003. Yliopistopaino. ISBN: 952-10-0952-7. ISSN: 1456-2162. 30. S tudia G eneralia 2003 - M ik ä on oikein? (kevät 2003) Toimit­ tanut Miia Pesonen, Harri Westermarck. Helsinki 2003. Y liopistopaino. ISBN: 952-10-1310-9. ISSN: 1456-2162 31. S tudia G eneralia 2003 - S uomen k a n sa - mistä ja m ik ä ? (syksy 2003) Toimittanut Miia Pesonen, Harri W esterm arck. Helsinki 2003. Yliopistopaino. ISBN:952-10-17627 ISSN: 1456-2162

S tuella G en e ra it a : Suomen kansa - mistä ja mikä?

24. S tudia G eneralia 2000 - K ristinusko k o h u kolm atta vuosi­ tuhatta (kevät 2000). Toimittanut: Päivi Heino, Harri W es­ termarck. Helsinki 2000. Yliopistopaino. ISBN: 951-45-9501-